keskiviikko 1. joulukuuta 2010

JUOVLAMÁNNU


JUOVLAMÁNNU
 
Aurinko on kaartunut maanpiirin taa
matkalla kosmisen pesäänsä.
Vielä se värjää taivaan kannen liekkimereksi,
helvetin esikartanoiden infernoksi,
uskomattomaksi värileikittelyksi
jota voi vain mykistyneenä ihailla
sinisten kinosten seassa sormi suussa.

Varjot ovat hävinneet, haihtuneet,
kaikonneet jonnekin hämyisään selitykseen.
Elämä on niin löyhää tässä sinisessä maailmassa,
että lakkareissa kannetaan kesällä joesta kerättyjä
taskukiviä painona;
edes omat jalanjälkensä lumessa erottaakseen.

Elämää tämä vain on;
tällainen, kuvatunlainen niillä jotka ovat valinneet
asuinpaikkansa liki maan äärtä.

Reilussa kymmenessä tuhannessa vuodessa
siihen tottuu, eikä valon hylkääminen enää pelota.
Wiimeisetkin epäilijät ovat alkaneet uskoa,
että kultainen kehrä tulee takaisin pesästä
ja tullessaan se taittaa talven selän.

Turha pelätä enää siis,
ei vähemmästä viis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

2 kommenttia:

  1. Joskus on niin kirkas valo, että pimeydessä ja valossa ei ole varjoja

    http://haapavaara.wordpress.com/2010/12/01/mita-yhteista-on-vesivehmaan-jenkalla-ja-ydinpommilla/

    Ei muuta kuin kaa-mosta.

    VastaaPoista
  2. Sampalle:
    Aivan, inimisen loihtimana.
    Ja kaamoksen haluaisin sinunkin joskus kokevan, ennen kaikkea kuvaavan näkemyksesi muidenkin iloksi vaikka nettiin.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi