ÖYHÄKKÄ

ÖYHÄKKÄ

Puhaltaa ja keikuttaa,
raivoisa tuuli riuhtoo tyrskyjen päitä;
kiihottuu itsestään
ja ruiskii ilmaan ryöppyjä rantaan saakka.

Mustahko - liukkaan nuljakkeen oloinen -,
vissiin kai valaan palan rellu
kelluu Kipparikarin nokan helvetin kidassa;
kivihampaiden tuhannen pillun päreiksi raatelemana.

On otettava rohkeasti riski,
kuvattava näkemänsä noilla kuolemattomilla sanoilla,
sillä siltä se vaikuttaa kuivalta kamaralta käsin.

Tosin mistä se tuli?
Meri salansa syliinsä sulkee,
juoru harvoin maalle asti kulkee.

Siellä suunnilla - ärjyväin karien liepeillä,
myrskyävien hyrskyjen suojassa,
syvyyden tyvenen hiljaisuuden huomassa
uinuvat muinaiset haahdet menneisyyden miehineen,
vaalivat saaliidensa salaisuuksia vaiti.

Meren suolainen kohtu ei juorua,
ellei joku utelias sattuman selässä urki,
kurki märän läpi syöverien mystisiin lähteisiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne