ÄÄNi

ÄÄNi

Tuulen nujertamia kultaisia korsia,
nyt himmeänä harvana mattona - hujan hajan -
ärhäkän öyhäkän riepottelemina;
siellä missä palteista on enää jotain jäljellä.

Suurin osa hangen pinnasta leikkautuneena
ja kasautuneena lyhteen tapaisiksi nyyteiksi rannalla;
suolainen vesi hyväilee niitä vuoksen muiskuillaan,
lilluvat kääntymisen hetken.
Jäävät sitten kärvistelemään pikku viluun.

Sellainen syö - kuluttaa kullan ja kiillon,
valmistaa viimeiseen sijaan;
kaipa ne maatuvat paikalleen aikanaan,
luovuttavat ravinteensa Äiti meren syliin.

Tämä tyven on kauttaaltaan täynnä kuvakulmia,
aivan erinomaisia,
suoranainen runsauden pula tällä saralla.

Jostain sielun syövereistä neuvotaan jättämään
kaikki taiteellinen vaikutelma paikoilleen,
koskemattomaksi - ei kuvaakaan,
että joku tapahtuma säilyttäisi ainutlaatuisuutensa.

Minkäpä sille osaa - on kuunneltava sisäistä ääntä,
hipsittävä vähin äänin pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne