ZENiLÄiNEN PiHKAPUU
Mahti-iskulla halkaistun pihkapuun tuoksu;
sellainen jo lapsena haistimeen imaistuksi saatu
antaa jok'ikinen kerta sen jälkeen -
aina viidennen ulottuvuuden reunalle saakka -,
saman sielua kutittavan elämyksen.
Oikeastaan tekisi mieli tirauttaa tippa tai pari
ihan vaan hyvän olon seuraksi,
niin hereältä sellainen tuoksukosketus tuntuu.
Ei siihen tympeenny,
eikä voisi edes sallia itselle kuvitella,
että siitä koskaan luopuisi;
sehän olisi mitä riettainta haureutta sellainen,
laitimmainen virhe.
Uksen pihtipielistä aamun avauksella
haistimiin tulviva aromi kuistin honkapilkkeistä
on jotain sellaista luxusta,
josta urbanistanilainen näkee etupäässä
vain likaisia painijaisunia harmauteensa turtuneena.
Saattaapa yrittää havahtuessaan nousta suostaan
itse itseään hiuksistaan kiskoen
ja koettaa vääntää tsadilaisuuden joksikin muuksi -
ainakin miten tahansa paremmaksi -
kuin maaseudulle jääneen heikomman aineksen tola.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi