PiEKANA LiiSKANA

PiEKANA LiiSKANA

Rannan tie täyttyy suruvoiton raskaista askelista;
syksy saa täällä nyt väkisin - ennen aikojaan,
jo ennen varsinaista esiripun repeämää.

Katse ei tahdo pysyä uralla,
tähyilee valjuna - hajamielisen alakuloisesti langoille,
aidan seipäisiin, kallioiden latvoihin.

Jossain täällä se päivystää ja odottaa;
piekana - lajitoveriaan, puolisoaan, sisarusta -
sitä joka lojui liiskana asfaltin reunassa taannoin,
puhtaanapitolaitoksen parveillessa apajalla.

Hetkessä muuttuu loppukesän ulkoinen olemus;
syyskuun alun raikas aamu saa suruverhot
kun tämän piekanan outo käytös loksahtaa koloonsa.

Äkin koko laulu on sävelletty,
apeat sanat aseteltu niille kohdille joihin ne kuuluu
ja koko hoito nielaistu sinamoisenaan.

Jotenkin oneuttaa - saa raskaaksi mielen.

Willin luontokappaleen turma,
etenkin kun sitä joku aika sitten vielä ihaili,
tähyili haltioituneena lasin läpi;
yritti ottaa sähköön tallennetuksi muistikuvaksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne