AiKAiLEVA EETOS

AiKAiLEVA EETOS

Haikeudella silmäilen elossa olevaa,
talven alle martumaan alistuvaa syksyä;
syyslaulun sanatonta hiljaisuutta.

Vaikk' väreiltään ei upean ainutlaatuinen,
silti kuulaalla raikkaudellaan sielua hellivä
on tämä hillitty suruvoitto,
ikiaikaisen vuosikierron harras osio.

Ihminen elää aina syksyä,
koko silmien edessä aukeava menneisyys -
syntymästä tähän päivään on kevättä ja kesää.
Elämän kevättä ja kesää.

Sitä muistellaan,
sitä haikaillaan takaisin - tuota mahdotonta,
ja mikäpä ettei;
murtamalla aikavalli - lyömällä kanki rattaaseen,
antamalla ajalle potkut saattaa olla mahdollisuus,
häviävän pieni, mutta kuitenkin.

Kukaan ei kiellä haaveksimasta;
siitä vaan pökköä pesään,
takaisin kesään jos on sielua hiveleviä muistoja.

Vehreitä puistoja haikaileva aikaileva eetos
on aikakonetta sukkelampi mennen tullen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne