KUTiNAA

KUTiNAA

Eipä sitä paljoa iso köriläskään tarvitse
kun jo herkistää;
näkimen nurkat kostuvat - ry'ityttää ilman virkaa.

Pienen otuksen näppärä kiikkuminen oksalta toiselle,
muutama ti-tyytä mukaileva sirkutus,
rinnan pörhistys,
siipispankkojen leuhauttelu - se on siinä.

Kevät.
Koko koreudessaan.

Sen tuntee jo tuoksusta;
pysähtyneeseen tyveneen uhkuu läheisen
mäntymetsän auringon lämmittämä väkevä aromi,
tunkeutuu haistinten kautta humeettiin,
synnyttää löyhän yhteyden sielun ja riemun välille.

Oikeastaan rietastuttaa,
mutta kevään huumaus on kai pidettävä
ens'alkuun pelkkänä silkkana omana tietonaan.

Mitä enemmän sisäistä kutinaa,
sitä makeammalta se tuntuu,
ruopii oikein munaskuita myöten
ja jokainen metsän läpi siilautuva
kultainen viiru saa hyrisemään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne