HAARASOiPiO

HAARASOiPiO

Kun saa sisäisen lämmön hilattua suurin piirtein
neljäänkymmeneen pilkku kuuteen, se syö jo miestä;
joku tyhmyri väittäisi nautitun korttelin verran
palowiinaa ellei enemmänkin.

Interiööri muuttuu uniseksi hutuksi,
seinät kumartavat nöyränä,
akkunat esittelevät auliisti upeita
läsähtäneitä luontoarvoja.

Koko ainutkertainen kauneus muuttuu
mitään sanomattomaksi,
jonniijoutavaksi merkityksettömäksi hölynpölyksi,
joka sijaitsee jossain outametsän takaa
alkavan sinisen kairan tuolla puolen piilevässä
huuhaa selkosessa - jos sielläkään.

Ja jos lapsesta saakka on ollut hinku
pujahtaa peilikuvaan,
niin jo vain se tuossa tolassa onnistuu kuin naps.

Siitä vinkkelistä käsin vaan syytämään sanoja,
mitä vaan - kaikki käyvät - haarasoipiokin -,
aikaa ei kannata tuhrata niiden valitsemiseen,
siinä sitten - sommitellessa niitä
parhaaseen mahdolliseen järjestykseen
valkenee niiden tarpeellisuus ja erinomaisuus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne