HOPEA

HOPEA

Jokahisella matkallani Ihmemaassa tallentuu jotain,
sielun juureen - pysyvästi -, syöpyen kaiverrettuna;
eikä lähde ikinä pois.

Eilen,
ynnättyäni vuoroveden äärellä tämän
kurjasti alkaneen vuoden harvoja onnenpäiviäni
maisemien suhteen;
niiden mieltä ankarasti kuohuttavien kauneuksien,
jotka kykenevät ravistamaan raavasta miestä,
wanhoista vähälännistä käppänöistä puhumattakaan.

Samojen dramaattisten ilmiöiden,
jotka saattavat värisutien kanssa värkkäävät
toivottomuuden partaalle
ja aloittamaan kuukausia kestävän ryyppykierteen,
protestina - ihan vaan silkasta vitutuksesta -,
luonnon ylivoimaista mestarin jälkeä vastaan.

Kuunmaisemaan ei ollut pääsyä,
mutta kun oli käännyttävä,
alettava paluu ihmiskuntaan päin,
oli näkimien edessä mykistävä näkymä.

Niiden muutamien hetkien aikana
mikä täyskäännöksen ähräämiseen kuluu,
oli maisema vaihtunut hopeaksi - eikä kyynelistä pulaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne