JUHLAKALU

JUHLAKALU

Wanhat rungot parahtelevat toisiaan vasten,
lounas puskee päälle,
tavoittaa sisempääkin kuolpunasta lakkapäiset.

Niiden aika alkaa olla jo ohi,
tyngistyneitä oksia - tykkylumen murtamia,
parhaat latvat ovat kärkkäät pesäntekijät
noukkineet aikaa sitten risulinnoihinsa.

Niiden narahtelun kuunteleminen
avaa uksia syvemmälle,
monimutkaisempaan, koukeroisempaan maailmaan
joka on sisältä päin katsottaissa tosi yksinkertainen.

Niin selko,
että huomatessaan olevansa yksin hangen päällä,
alkaa naurattaa vietävästi -
kukaan ei ole kuulemassa kulmiaan kohotellen
sydämen pohjasta kumpuavaa purkamista.

Iskee mahdoton wimma tehdä torkkotuli,
juuri siihen paikkaan - niille sijoille;
tuli on parasta mahdollista rohtoa tähän hetkeen.
Näkimet haravoivat jo maastoa.

Pian kaikuu kairassa mojovat iskut
kun tervaksinen kanto pääsee juhlakaluksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne