ViiMEiNEN VALSSi
Kurjet tanssivat kosteikolla valssia,
ihan kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää,
vaikka kyseessä on muuttoriitti;
syksyn raskaus näkyy koikkelehdinnassa,
kolean aamun utu jäykistää toukokuun vetreitä polvia.
Melankolian harmaa huopa leijuu
tunturien välissä sipaisten kaikkea helmoillaan.
Oneus on tarttuvaa vaikkei tauti olekaan.
Apeus, oudon ounastelun seuraus - ajatuksen kapeus;
luopumisen vaikeus ja siitä haikeus.
Moni nokka avautuu mykkään huutoon,
vain nuorimmaisille vastaa kaiku,
kaukaa ruskean ruohikon yli,
toisesta maasta.
Auringon kurkistukset,
tuulen lehahdukset,
ne aikaansaavat toimeliaisuutta,
mutta se oikea puhallus puuttuu;
wäkevää viestiä Jäämereltä odotetaan.
Näkösuojassa sihtaileva katsoja
voi vain arvailla milloin alkaa wiimeinen valssi
ja aamuvarhaalla onkin enää tyhjä,
haamuhuutojen epämääräinen kenttä.
Vaikuttava runo! Etenkin tällainen hopeahapsinen vanha haltija liikuttuu. Erityisesti kolmannen säkeen mykkä huuto tarttuu, vastaus tulee vain nuoremmille. Vaikuttavasti kuvattu ja kyynel kostuttaa silmäkulmaa. Myös viimeinen säe herkistää.
VastaaPoistaKiitos! Olin vähän samoilla jäljillä, mutta musiikin antamat sanat eivät olleet näin hienoja ja symbolisia kuin sinulla.
Haltijalle:
PoistaTänksis.
Orastava syksy pisaroivine odelmineen herkistää.
Kenen tahansa.
Katsoja on päässyt suojassaan seuraamaan ihmeellistä näytelmää. Siitä ovat sanat kirvonneet vaikuttavaan runoon.
VastaaPoistaUunalle:
PoistaSanos muuta, ensin sanatonna, sitten yhen äkin pulppuava lähde.