iLMiÖ

iLMiÖ

Vihreä kapenee,
mieli apenee,
ajatus ohenee;
vain joillakin harvoilla sielu kohenee syksystä.

Monesta kesän äksystä sukeentuu joviaali,
itselleen myhäilevä itsekseen hyräilevä köntys,
jota muut,
syksyn riivaamat kyräilevät äreissään;
näreissään ehtyvän kesän viimeisille rippeille.

Hui-hai,
syyslaheuteen vaipuvat jyrkät sanat,
ankarat mielet, tiuskeat kielet;
muhivat aikansa hyvässä maassa,
pulpahtavat talven kynnyksellä pehmeinä untuvina
kuin ensimmäiset ounastelevat lumen höytyvät
haistimen nokkaa kutittamaan.

Ruskea vallankumous jatkuu,
sävy sävyyn asettuvat rinnan
punaisesta ja keltaisesta juontuvat värileikit
valon ja varjon mielipuolisessa kurimuksessa
uusiutuen joka katseen vilkaisulla.

Kenpä sellaisesta räiskynnästä voisi mököttää,
mörrinä olla ja oneuteen suotta vaipua?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!