PÖHÄKKÄ

PÖHÄKKÄ

Ensimmäiset puuskat sivaltelevat,
piiskaavat aihkien lakkapäitä pudistaen neulasista,
kuostot varistavat kuortaan.

Kallaassa kiveriäs tunturikoivikko
suorittaa puhdistumisen riittiä,
keltainen sade lentää tuulen selkäpiillä,
latvojen ritvat ovat jo mustia viuhuvia ruoskia,
alempana vielä harrastetaan sinnikkäästi vastaan,
mutta taivuttava on;
toista kymppiä puhaltava koillinen riipii lehtikerrallaan
koivikon putipuhtaaksi
ja sillä se on siisti - ei kahta puhetta.

Toisiinsa kietoutunut puupariskunta narisee onnesta,
ponnistaa tuulta vastaan rakkautensa voimalla.
Erottamattomat - eivätkä taivu,
pysyvät yhdessä loppuun saakka.

Metsänpohja on paljas vihreä,
varvut varistaneet omansa,
sadekuuro liiskannut sen sammalen sisään.

Maa kumisee ontosti anturan alla,
kivien reunat polulla kollottavat - kirsi,
sitä se on;
yöpakkasen jäljiltä märkä maa kutistuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!