UPETTO

UPETTO

Pilkahduksia harmaan taivaan revenneistä riekaleista,
hetkellistä ankaran kovaa valoa
yhä vaan matalammalle kohoavan auringon silmästä.

Se mikä vielä on vihreää, pysyy,
on sitä talven alla lumen kohdussakin;
toimii nyt jyrkkänä kontrastina vajuvalle ruskalle.
Puuska vie viimeisiä värejä kuin viimeistä päivää.

Taivasta vasten piirtyvät mustat koivun raadot;
roikottavat apaattisina ritvojaan,
heiluvat säännöttöminä verkkoina tuulessa.
Peli on tältä syksyltä menetetty.

Harmaan sakeus pukkaa apeutta,
kannonnokassa istuvan humeettivesi tyventyy
syksyn värien sulautuessa oneaan valoon.

Upetto täydentää tolaa kietomalla
koko seudun vaippaansa.
Äänetkin hukkuvat - sulautuvat ikuisuuteen.
Rannan kaiku on loikannut laitimmaisen kurjen selkään
ja matkalla muumioiden maahan.

Yritän herätellä toivoa;
rykäisen tarkoituksella äänekkäästi usvan sekaan;
vastarannalla rykii kaiun virkaa tekevä hirvas.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!