SiELUN SYTYTTÄVÄ

SiELUN SYTYTTÄVÄ

Tuuli puistelee yhä silloin tällöin harvakseen,
kodan seinät käyvät palkeesta,
viimeisimmillään olevat kekäleet
innostuvat ja taantuvat samaan tahtiin.

Metsän tohina on hiipunut,
puron kohina ylettyy taas kuulimiin
ja lupaa äänestä päätellen makoisia hetkiä:
katse hipaisee vaivihkaa mustaa paistinpannua,
joka roikkuu ruoteesta.

Kuin taika ikään,
äkin pivossa muutama kiehiskalikka.
Määrätietoisella ojennuksella päätyvät keoksi
runollisen hereään asetelmaan,
tykö hiipuvain kekäleiden;
nuo tulelle herkät vaaleat lastukutrit.

Tummuvat tuokion,
päästävät savun erkanemaan itsestään,
kiermurtamaan kodan aukosta vapauteen.
Saavat tartunnan hehkusta
ja lehahtavat vaatimaan lisää ahmittavaa.

Aamunkoin savuntuoksuinen maailma,
hiljaisuuden höyhenenkeveä kosketus
ihana sielun sytyttävä eetos.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!