HiiRENHAME

HiiRENHAME

Sumu hyväilee tunturin monipolvista povea,
vaimennut tyyten liikenteen kumu,
leijuva auer imee äänen;
on yöttömän yön sietämättömän kepeä pimeä,
olemattoman harson muodostama hutera verho
jonka takaa kuulottaa auringon kulta.

Mystinen kostea hämy päästää toraisten
varisten suukovun sumun läpi,
repolaisen säikäyttämän yksinäisen riekon sadattelu
osautuu kuulimeen kurusta.

Aamun tiine viileys värisyttää;
velloo sielun sopukat nurinkurin - hyrskynmyrskyn,
riipii sisimmän julki.
Ja humeetti hirisee riemusta.

On se hetki kun hiirenhameeseen syntyy kyynel
poimittavaksi menneisyyden korjaamiseen;
tuokio jossa olevaisuus kohtaa tulevaisuuden,
kävelee menneisyyden yli unohtamatta
ainuttakaan episodia eletyssä draamassa,
mutta sisin väkevämpänä kuin koskaan.

Sanat tulvivat tyhjästä vuolaana virtana;
seljennyt eetos kuljettaa riekkuvaa sielua selässään,
kokonainen aamu - runon kuohuvaa shampanjaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!