PiSAROiDEN VÄLiSSÄ
Tiuskea tuuli vihmoo oneaa vaakasuoraa vettä;
koleaa - koillinen ujeltaa hormissa ja korvissa,
jomottaa sormissa.
Hyvä emäntä ei laskisi moiseen edes piskiä.
Pitäisi tässä tohtia pohtia riskiä kastua.
Kuulaita kohtia harvassa hiilenharmaassa taivaassa
ja ulos täytyisi astua.
Ulapalta puhaltaa;
wiimeiset talventörröttäjät taipuvat litimärkinä,
vaipuvat kaarelle kuni kaatuvat odelmaan.
Vihreä ävär hörppii suoraan ilmasta,
silottuu tuulen myötä aaltoilevaksi nurmeksi.
Pisaroiden välissä juokseminen on taitolaji
joka rapistuu iän myötä,
tai sitten niitä on vain tiheämmässä;
näistä ilmastoinninmuutossateista kun ei tiedä.
Kuinka sitä ihminen vielä osaakin kaivata
sellaista entistä hyvää - kuivaa veden kaperoa,
sellaista jonka sekaan saattoi astua kastumatta.
Ei mokomaa enää ole saatavilla - loppu,
nykyisissä on viimeinen käyttöpäivä
vaikkei valmistuspäivää tiedä kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi