KUiViA KiViÄ MYÖTEN

KUiViA KiViÄ MYÖTEN

Jyrkänteistä louhikkoa - siloista santaa;
rantaa loputtomiin tai ainakin lähes liki,
sillä kun ympäri käydään ja yhteen tullaan,
aloitetaan taas uusi kierros.

Tuulee Frans Joosefin maasta saakka,
heiluttelee heppoista leppoisasti;
sellaisin puuskakepposin,
että on joka hetki tuiskahtamaisillaan nokalleen
rosoisen kallion päällä harppoessaan,
tahi märän yllä kuivia kiviä myöten käyden
täyden nousuveden aikaan;
pelkän henkisen köyden varassa.

Aallot lyövät tyrskyä vuoksen kanssa kilpaa,
se kastelee,
mutta vaahtoava louhikko häränsilmineen,
sen onsissa kihisevä somerikko sileine kivineen
saa sielun kaivautumaan sokkeloistaan äänijänteelle,
huutamaan hullun lailla jyrisevään tuuleen
mielipuolisen värinän tuottamaa iloa.

Talo siintää vaakasuoran veden läpi maailman laidalla,
ensimmäiset haparoivan varovaiset askeleet sinne,
siihen suuntaan sitten
kun mustanpuhuvaan litisevään hahmoon
palaa taas hyppysellinen järjen kipenettä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!