BORGEMÁNNU

BORGEMÁNNU
 

Hopeisen kuun jälkeen saa borgemánnu;
kaikki taivaanvalot asettuvat uomiinsa
kuin alati virtaava vuo tulvan ja tyvenen välillä.

Elokuun lämpimän kosteaan yön syliin
tyyntyvät äänet pehmeäksi tunteeksi olemisesta,
elämästä jossakin hämärän rajoilla,
kahahtavan ruovikon siimeksessä.

Leppyvän tuulen uskomaton, sietämätön keveys,
kohottaa hengen, lennättää eetosta,
irrottaa sielun levottomaan leijuun
untuvaisen usvan ylle veden peiliin.

Sysimustan pinnan kalvosta se näkee kuvajaisen,
jonka mielen williintynyt kuvitus helposti piirtää
hourupäiseksi panoraamaksi,
kosmisten sfäärien kaleidoskoopiksi ilman rajoja,
satunnaisten väreiden hajottaessa ohimenevästi näyn.

Sillä peilinäkin vierivä veden pinta kätkee sisäänsä
äänettömän murinan.

Sen jyleän virran äänen,
jonka voi tuntea rikkomalla kalvon
ja työntämällä käden rannan kivestä tukea ottaen
vetiseen elementtiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!