RUUSUJUURi
Sitä joutuu iniminen joskus - aika usein elämänsä varrella, noloon asemaan. Sitä enemmän ja useammin, mitä aktiivisemmin liikkuu monenkirjavassa ihmismassassa toreilla ja tuntureilla.
Tuntureilla nyt harvemmin, mutta se niin hyvin sointuu tuon torin kera, ettei sanomista nyt voi, tällä erää välttää.
Etenkin jos tunturi pistää silmään heti kun porstuasta sukeutuu aamun ilmoja haistelemaan. On se vain niin.
Mutta että jotta kerrankin kun olin ravannut puoli päivää kallaita muuatta palaksen alkua etsien ja väkitukun rannioita harppoen ja aina päätyen samalle puolelle tunturia, niin sitten yhden rannion päässä seista kököttää perinteiseen tyyliin kasattu kota.
Kodan vieressä nimiloppu hirvas, kulvakko, silloin oli nimittäin jo loppusyksy. Ja poron takana oviaukolla istui äijänkäppyrä, ryppyinen ja wanhaan kinnipeskiin itsenä vyöttänyt.
Näytti että oli omiin ajatuksiinsa vaipunut, Hockmannin tippapullo oli kädessä, toinen siinä vieressä nummella, tyhjä - korkki eripäällään.
Huomasin kellon jääneen pois kalvosimesta taikka tipahtaneen johonkin, mutta sen väliä, olin turhaantunut kun en löytänyt tahtomalleni polulle, sillä olisin halunnut kuvata ruusujuurta (Rhodiola rosea) kasvupaikallaan.
Pysähdyin kodan eteen ja ryiskelin niin kauan kuni äijäriepu suostui raottamaan luupollaan olevia silmiään hereillä- ja läsnäolon merkiksi.
Kun sitten näytti että olimma lopulta samalla taivaanpiirillä, kysäisin häneltä kelloa, mainiten hukanneeni tai unohtaneeni omani. Ja samalla kysäisin suuntaa siihen polun päähän.
Äijän rohjoon tuli sen verran eloa, että se kasentui ja ojensi kouransa kohti kulvakon haaraperiä, palleihin. Kohotti niitä pivossaan ja mumisi tovin päästä:
"Jo vain se näyttää killa olevan jo vartin yli puolipäivä. Nytten. Siltä se vaan hyinki tuntuu."
Meikäläisen täytyi hillitä itseään ja tyytyä vain muljauttelemaan silmämuniaan ja kohottelemaan kulmakarvojaan hämmästyksestä vaiti. Sitten sain siihen änkytettyä kiitoksen ja kuittauksen tiedosta.
Läksin harppomaan neuvottuun suuntaan ja pian olinkin sillä tienoolla josta ruusujuurta saataisi löytyä. Sopivaa kosteikkoa oli useammallakin taholla ja eräältä niistä silmäni poimivat kiehkuraisen mättään.
Kiertelin ja kaartelin sen ympärillä kuin kissa kuumaa puuroa kun hain sopivia valo- ja kuvakulmia makrokuvaan. Pilvipouta on erinomainen kuvaussää, sillä valot ja varjot vaihtelevat aika nopeasti.
Välillä valoa odotellesani ehdin haukkomaan myös taskuuni sullomat eväspalaset ja kun sitten olin omasta mielestäni valmis, käänsin laapotit tulosuuntaan ja läksin laskeutumaan palasta alamäkeen.
Oijustin kodalle. Kuin aika olisi pysähtynyt, wanha kulvakko oviaukon edustalla nuokkumassa pää alaskäsin, wanha äijänryökäle oviakolla nuokkumassa pää alassuin, leuka auki valahtaneena.
Ryiskelin siksi kunnes ukko raotti silmiään. Kysäsin taas kelloa epäuskoinen ilme silmissäni varmaan.
Ukko kumartuu, ottaa kulvakon pallin pivoonsa punnitsee ja nostelee, vastaa sitten: "Jo vain se näyttää jo ehtoo saanneen, puoltakuutta astelee aika nytte. Häätyy tässä alkaakki niestalle pian kohta."
Kiittelen ja hämmästelen. En malta olla utelematta:
"Kauanko teiltä on kulunut aikaa siihen että te olette oppineet tunnistamaan ajan noista poron palleista? Vaikuttaako siihen poron ikä mitenkään? Tuohan näyttää olevan jo nimiloppu tuo tuossa."
Ukko kampeaa pystyyn ja sanoo samalla:
"Jo vain se tässä killa mithän ole tarvinnu opetella. Normaali näkö piisaa. No mie nostan kulvakon palleja kun ne oli tuon ossuuspankin tikitaalisen kellon eissä tuossa istuissani. Nyt näkyy hyin. Kato ite."
Ja totta Mooses, kun katsoin osoitettuun suuntaan, niin sieltähän ne näkyivät laaksosta, pankin katolta, poronkorkuiset ajan numerot.
Siihen haihtuivat mielikuvani mystisestä Lapin miehestä, tietäjästä ja noidasta. Havahduin takaisin maanpinnalle. Kiittelin opastuksesta ja ojennuksesta ja aloin laskeutua autolleni.
Etenkin jos tunturi pistää silmään heti kun porstuasta sukeutuu aamun ilmoja haistelemaan. On se vain niin.
Mutta että jotta kerrankin kun olin ravannut puoli päivää kallaita muuatta palaksen alkua etsien ja väkitukun rannioita harppoen ja aina päätyen samalle puolelle tunturia, niin sitten yhden rannion päässä seista kököttää perinteiseen tyyliin kasattu kota.
Kodan vieressä nimiloppu hirvas, kulvakko, silloin oli nimittäin jo loppusyksy. Ja poron takana oviaukolla istui äijänkäppyrä, ryppyinen ja wanhaan kinnipeskiin itsenä vyöttänyt.
Näytti että oli omiin ajatuksiinsa vaipunut, Hockmannin tippapullo oli kädessä, toinen siinä vieressä nummella, tyhjä - korkki eripäällään.
Huomasin kellon jääneen pois kalvosimesta taikka tipahtaneen johonkin, mutta sen väliä, olin turhaantunut kun en löytänyt tahtomalleni polulle, sillä olisin halunnut kuvata ruusujuurta (Rhodiola rosea) kasvupaikallaan.
Pysähdyin kodan eteen ja ryiskelin niin kauan kuni äijäriepu suostui raottamaan luupollaan olevia silmiään hereillä- ja läsnäolon merkiksi.
Kun sitten näytti että olimma lopulta samalla taivaanpiirillä, kysäisin häneltä kelloa, mainiten hukanneeni tai unohtaneeni omani. Ja samalla kysäisin suuntaa siihen polun päähän.
Äijän rohjoon tuli sen verran eloa, että se kasentui ja ojensi kouransa kohti kulvakon haaraperiä, palleihin. Kohotti niitä pivossaan ja mumisi tovin päästä:
"Jo vain se näyttää killa olevan jo vartin yli puolipäivä. Nytten. Siltä se vaan hyinki tuntuu."
Meikäläisen täytyi hillitä itseään ja tyytyä vain muljauttelemaan silmämuniaan ja kohottelemaan kulmakarvojaan hämmästyksestä vaiti. Sitten sain siihen änkytettyä kiitoksen ja kuittauksen tiedosta.
Läksin harppomaan neuvottuun suuntaan ja pian olinkin sillä tienoolla josta ruusujuurta saataisi löytyä. Sopivaa kosteikkoa oli useammallakin taholla ja eräältä niistä silmäni poimivat kiehkuraisen mättään.
Kiertelin ja kaartelin sen ympärillä kuin kissa kuumaa puuroa kun hain sopivia valo- ja kuvakulmia makrokuvaan. Pilvipouta on erinomainen kuvaussää, sillä valot ja varjot vaihtelevat aika nopeasti.
Välillä valoa odotellesani ehdin haukkomaan myös taskuuni sullomat eväspalaset ja kun sitten olin omasta mielestäni valmis, käänsin laapotit tulosuuntaan ja läksin laskeutumaan palasta alamäkeen.
Oijustin kodalle. Kuin aika olisi pysähtynyt, wanha kulvakko oviaukon edustalla nuokkumassa pää alaskäsin, wanha äijänryökäle oviakolla nuokkumassa pää alassuin, leuka auki valahtaneena.
Ryiskelin siksi kunnes ukko raotti silmiään. Kysäsin taas kelloa epäuskoinen ilme silmissäni varmaan.
Ukko kumartuu, ottaa kulvakon pallin pivoonsa punnitsee ja nostelee, vastaa sitten: "Jo vain se näyttää jo ehtoo saanneen, puoltakuutta astelee aika nytte. Häätyy tässä alkaakki niestalle pian kohta."
Kiittelen ja hämmästelen. En malta olla utelematta:
"Kauanko teiltä on kulunut aikaa siihen että te olette oppineet tunnistamaan ajan noista poron palleista? Vaikuttaako siihen poron ikä mitenkään? Tuohan näyttää olevan jo nimiloppu tuo tuossa."
Ukko kampeaa pystyyn ja sanoo samalla:
"Jo vain se tässä killa mithän ole tarvinnu opetella. Normaali näkö piisaa. No mie nostan kulvakon palleja kun ne oli tuon ossuuspankin tikitaalisen kellon eissä tuossa istuissani. Nyt näkyy hyin. Kato ite."
Ja totta Mooses, kun katsoin osoitettuun suuntaan, niin sieltähän ne näkyivät laaksosta, pankin katolta, poronkorkuiset ajan numerot.
Siihen haihtuivat mielikuvani mystisestä Lapin miehestä, tietäjästä ja noidasta. Havahduin takaisin maanpinnalle. Kiittelin opastuksesta ja ojennuksesta ja aloin laskeutua autolleni.
Tämä on tätä. Ei kahta puhetta.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Joskus pettyy. Mutta te siellä ootte kun herran kukkarossa ja aitoja immeisiä. Kovat on olosuhteet, mutta riemu sitäkin suurempi kun on aihetta.
VastaaPoistaIlo voi olla pienestä kiinni. Naukeasti kirvautti naurun pintaan.
VastaaPoistaMoni salatuksi luultu asia on sormennoston päässä..
VastaaPoistaLuonnonlapselle:
VastaaPoistaAivan, pitää asennoitua että elämä ei ole pelkää juhlaa, välissä on aattoja jolloin juhliin odotetaan ja varustaudutaan.
Liplatukselle:
Minusta "naukeasti" se vasta on kovin soma sana.
OK'lle:
Sanos muuta, esimerkiksi aika.