SiNNE MÄKi - TÄNNE MONTTU

SiNNE MÄKi - TÄNNE MONTTU
 

Soukkakaulainen, suippopyrstöinen kuren motlake lentää loihotti koipiaan roikottaen ympyrää pihan yllä. Lekutti se väliin siipiään, mutta pääasiassa näytti hyödyntävän auringon porottamasta asfalttikentästä nousevia termiikkejä. Taitava suoritus, kateeksi kävi katsoa.

Kyllä se sieltä yläkerrastosta jotain huuteli kavereilleen, tiedä häntä, vaikka lienevät jatisseet uudesta ydinvoimakaronkkasta. Sieltä ylhäältä kun näkee etupenkkiläisiäkin paremmin.
 

Noh, istu ja pala, mene ja tiedä?! Saattoi tuo pitkäkurkku lausua jotain kevätrunoakin, oli sillä sen verta haasteelliset äänenpainot. Käytti kirussaan modulaatiota ja intonaatiota kuin paraskin vihreiden heimoon kuuluva kverulantti.

Selvästi olin tunnistavani sinne mäen päälle laitetut sanat: "Emme petä äänestäjiemme luottamusta. Emme lähde hallituksesta koska emme ole niin luvanneetkaan."
 
Minustakin tuo oli niin hieno suoritus eilisessä ministerin argumentoinnissa, että se kuulunee joskus vielä Absurdistanin historiankirjoitukseen. Sitä paitsi näytti kurkisten sakillakin olevan hauskaa moisen lapsuksen takia ja johdosta. Sen huomasi horjahtelevasta, ajoittain epävarmasta lentokuviosta ilman tuhkaakin.

Epäilen että tuskinpa ydinvoimapäätöstä liihottelivat tänne saakka aivan pääksytysten kertomaan, pesimään niillä oli hoppua ja froualla munimaan. 

No tietysti siitä ennen herran on pidettävä normaalinen, jokakeväinen kelpo tanssiesitys frouan mieliksi jossakin suoniitulla, mieluummin  huivikaulaislta ornitoloogeilta katveessa, jos KMS-hallitus niin suo. 

Keekoiltava on kaula pystyssä siipispankkojaan läiskytellen,  tepastellen eeskahtaalle hurmaantuneena ja loveen langenneena aikansa ennen kuin froua päästää selkäänsä möyrimään. Se on kurjilla sen verran harvinaista herkkua köyriminen - kerta vuodessa,  että kyllä se vaan pistää totisemmankin miehenpuolen kenottelemaan. Nokkaa purren. Jotta sais. 
Ja vaikka olisi ne maastopukuiset pusikoissa pitkine silmineen vahtaamassa. 

Sillä erää ukko kuitenkin lensi vielä taajempaa kiekkaa, tarkasteli kai näkyisikö yhtään kontiaista tahi kohmeista sammakon lonttia verryttelemässä reisilihaksiaan auringossa. Se homma taitaa vielä onnistua perinteiseen tapaan ilman uutta ydinvoimaa. Ainakaan siitä en löytänyt mainintaa Kokomustan perusteluista.

~~~~~~~~~~~~

Jatkoin takatalven jälkien raivaamista, oli muutoin jo kolmas tälle viikolle, ja samalla sysin penkkoja muutoinkin matalammiksi, saa nääs sillä kurin hopummin rantteen kuivaksi. 

Wankkuri täytyy saada aurinkoon - porotuksen alle, että lähtee tuuletus käyntiin pakkoventiilien kautta. Kovasti jo on hinku päästä johonkin syrjemmälle leiriolosuhteisiin.

Koska yhteiskunnallisella rintamalla ei koko kevään aikana ole tapahtunut kummoistakaan tätä tuhkaepisodia lukuunottamatta, ei siis mitään merkittävää, niin jatkakoon KMS-hallitus vielä tovin, tai ainakin niin kauan kuin liikemiehillä rahat riittää. Ei se siittä enää kummene. Elämä opettaa näköjään huonosti.

Aamupakkanen näkyy kiristävän otettaan ilmanalasta, hipoo jo viittä pykälää joten nyt kirjoitan asian poikki, vyötän itseni ja käyn pukemaan asianmukaisiin vetimiin. Sitten hörpäsen kuksallisen Café Brutal'a, kiskasen Linksin pörisemään ja oiustan juomuksille ja nostan ne pois tyystin. Oli siellä kalaa tahi ei.

Toivotan itselleni lykkyä pyttyyyn, hipihiljaa, muut nääs nukkuvat, koirutkin. Nekin saa jäädä tällä erää asennolle.

Tässä kaikki pähkinän kuoressa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 27 parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tervetuloa Absurdistaniin!

mielikuva

PULLONKAULA

PULLONKAULA

Aarnimetsän reunasta näkee kuinka
nälkävuoden pituinen pullopatteri reunustaa seinäviertä.
Avonaiset suut janoovat vaativaan sävyyn lisää.

Sikinsokin levällään, huiskin haiskin sisällä huoneessa,
raajat rentoina Tapiovaara-nojatuolissa,
lojuu wiinamadon runtelema raunio.

Raollaan olevassa suupielessä kuivunut kina,
aivinainen paita rennosti kaulus auki reuhallaan,
kravatti löysättynä, seviottipuvun housut puolikintussa,
rojottaa tämä haamu - wiinapirun luoma ihmisen kuva.

Lattialla kumolleen kompastunut lasi lammikossa.
Tuhkakuppi niin täyteen tumpattuna,
että seuraava natsa upottaisi koko raadon
Delirium tremens-mereen.

Näkymässä on puolet ihmiskunnan sivistystä
ja puolet sitä vapautta jonka jokainen otus omaa
ja jota myös käyttää tuhotakseen elämänsä,
perheensä, ystävänsä,
Mutta hauskaa on, sitä ei ole kiistäminen.

Toisen puolen näkymästä muodostaa
muiden lajitovereiden tuska ja huoli,
itsehillinnän tukahduttama raivo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OLEN UNELLE ALTiS

OLEN UNELLE ALTiS
 

Kovin näyttäisi - oikeastaan jo tovin,
että päivä on tällä erää valmis;
ehtoo seesteinen - voimme vaipua unten kehtoon,
liidellä leijuvaan utuiseen  lehtoon.

Lumen kihinä auringon sylissä vaimenee hiljalleen
sinisen hämyn vyöryessä yön airueena,
hyytäen hangen pinnan karkeaksi kuoreksi.

Päivän elämykset, ajatukset ja mielteet,
kasaantuvat vuoreksi unityötä varten,
kukin omaan parteensa;
ikään kuin humeetti olisi suuri ometta.

Kuulostelen viimeistä konetta joka möyrii
tunturin vilttoa kallasta ponnistellen ylös asennolle.
Myös taivaankannen palapeli on valmis,
osat niille kuuluvilla paikoillaan.
Olen unelle altis.

Luotan kasvoni untuvapussin laheaan poveen,
tuijotan tuleen ja lankean siniseen loveen,
lasken ajatukseni vapaalle jalalle.

Tuokiossa vaivun ja toivun - siinä, liki tunturikoivun;
riisun kaatiot, pukkaan haapion hopeiseen kuunsiltaan
ja soudan Höyhensaaren kultaiseen santaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

Runo № 700. PÄiVÄ SARASTUU

Runo № 700. PÄiVÄ SARASTUU

Yön hiljaisuus hipaisee kasvoja,
hyppynen sipaisee olemattoman hahtuvan silmän yltä.
On varhainen aamunkoi tunturin suomassa huomassa.

Päivä sarastuu koillisen puolesta.
Sijallensa hiipuva nuotio - odotuksen aika,
vitkainen siirtyminen koiravahdista suden hetkeen.

Iho kuulee hiljaisuuden kosketuksen,
rumpukalvo havahtuu kuin olkipillin vienoon soittoon,
välinpitämätön vilkaisu sivulle uutimen raosta;
tintit kiimii - lemmen ortena koivun ritva.

Yksinäinen viaton hahtuva karkaa tiimellyksessä
tietymättömille teille.
Tuo untuvalle tuntuva leijuu keijun lailla,
tanssii tanssiaan päämäärää vailla.
Piirtää sydänpiruetteja orastavaan kajoon.

Tai ehken se on joku satunnainen koditon haiven;
muualta - kokonaan toisesta maailmasta.
Aistillinen huithapeli - haihatteleva hillitön haituva,
vaipumassa hangen huurteiseen syliin muuten vain.

Kuihtunut heinänkorsi nyökkää kohteliaasti
ottaessaan leijuvan taakan vastaan.
Äänettömän kohtaamisen jälkeen palaa hiljaisuus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PALA KURKUSSA

PALA KURKUSSA
 

Nilla lisäsi vauhtia. Nainen hänen allaan voihki ja älähteli, huokaili, väliin hymyili, puhui sitä outoa kieltään. Hän istui kahareisin naisen päällä ja vauhdin kiihtymisestä johtuen keikkui yhä willimmin eeskahtaalle ja väliin sivullekkin.

Nilla sulki silmänsä ja mietti kuumeisesti. Kaikenmaailman kummallisia asioita, hävittömiäkin vilisi filminauhana ohitse. Kun hän silmänräpäyksen jälkeen avasi ne, nainen muljautti juuri silmänsä nurin päässä. Niin oli hyvä vauhti molemmilla. Kahdella tuntemattomalla, samaan pinhuusiin tahtomattaan joutuneella.

Mies yritti vyyhtää vuottoraippaa vauhdissa samalla kun huitoi pahlalla pitääkseen vauhdin yllä. Oli jotenkin sellainen tunne että nyt oli hätätapaus.  Nainen laukeaisi kohta sille sijalleen. Tämä peskin alla vähissä pukeissa oleva naaras oli saatava vikkelään tien varteen.

Tieroja lenteli rekeen kun Nilla parhaansa mukaan yritti hoputtaa jutoa parhaaseen kiitoon. Yksi poronkusema oli jo takana, nainen oli nyt taas väliin hiljaa, punotti. Näytti saaneen taas malttinsa takaisin. Ja tolkkunsa.

~~~~~~~~~~~~

Mies muisteli miten kaikki oli saanut alkunsa. Outo kieltä mongertava naiskatras oli piirittänyt hänet hotellin pihalla heti kun olivat purkautuneet linja-autosta reppuineen ja muine vermeineen. Kansainvälisellä merkkikielellä olivat ilmineeranneet tahtovansa johonkin eksoottiseen, syrjäisään paikkaan asustelemaan kahdeksi kevätviikoksi. 

Somia kun olivat, tummasilmäisiä, mustatukkaisia käkkäräpäitä, sileähipiäisiä nuoria, vereviä naaraita kaikki neljä, niin eipä kauaa tarvinnut Nillan tekemättömillä kevättöillään humeettiaan vaivata kun jo oli innokkaasti päätä nyökytellen lupamaassa mökkiä ja kyytiä ja huolenpitoa naisille.

Aslakin "pitkällä" ajaa hurauttivat Nillan asennolle, maksoivat kyydin ja purkasivat itsensä pois. Ja heti siltä tieltään varustautumaan. Nilla sovitti juton kevyen liistereen eteen, kytki vuottoraipan ja nakkasi pari kourallista jäkälää poron eteen.
Nosti haasian ululta muutaman porontaljan pehmikkeeksi pyllyjen alle. Nosteli rinkat ja rensselit pinoon reen takaosaan, kaaristi kuorman ja näytti kädellä että nyt kyytiin, lähtö koittaa.

Ei ollut jutolle kummonenkaan kuorma, neljä soukkaa, helisevää naarasta, itsekkin pikkuinen varreltaan Nilla, kun jotos oli moneen kertaan kevällä ajettu ja kovaksi tallaantunut. Kyllä siinä kelpasi poronkin mennä.

~~~~~~~~~~~~

Niin saapuivat tuvalle ja kävivät asuttamaan. Nilla opasti ja näytti selkosta ja sen tapoja. Kävelivät pitkiä lenkuroita hankikantoa pitkin. Kapusivatpa muuana päivänä läheisen tunturin kiirelle ja katselivat sieltä mailmaa joka suuntaan.
 

Vaikka olikin wanhan liiton miehiä Nilla, niin saunan oli sentään laittanut tuvan viereen koska niin sopivasti oli kaltion silmä siinä äärellä, pysyi talvellakin sulana, ei tarvinnut auki hakata vettä ottaissa.

Kylpivät porukalla, naisten vaatimuksesta, ensin Nilla vähän esteli, arveli kiusauksen käyvän liian suureksi, mutta huimapäissään lopulta suostui. Eikä katunut. Kyllä sitä monenlaista somaa on jo elämässään nähnyt, muttei koskaan näin somaa, tuumi kun valutti löylykiposta jääkylmää vettä haaroihinsa. Irvistytti, mutta oli pakko hymyillä muina miehinä.
 

Jokailtainen riesa siitä saunomisesta tuli ja eikös vaan yhtenä yönä herännyt siihen että joku lämmin ja pehmeä hilautui hänen viereensä. Hammasta purren antoi sen tapahtua mikä oli tapahtuva.
Aamulla heräsi lavitsaltaan yksin, erinomaisen tyytyväisenä. Katseli vällyjen alla nukkuvaa naarasparvea sillä silmällä, arvuutellen omassatunnossaan  onnentuojaa. 
Siitä koontui jokaöinen ja erityisen miellyttävä tapa ja muina miehinä Nilla ei eleelläänkään ilmaisut asioiden tolaa päiväsaikaan, vaikka merkittäviä silmäyksiä tuli yhdestä jos toisesta suunnasta.

Nilla oli koko ajan toiminut muonitusmestarina, ruokkinut parveaan perinteisillä erämaan eineillä. Tänään olisi vuorossa poronpotkapaisti ja tuppipotut lisukkeineen.
Hän käytti potkat kuumalla valuraudalla ja nakkeli sitten pataan, lorautti kuupallisen kaltion vettä, perään varttipivollisen karkeaa suolaa ja nosti kannen päälle. Ei siinä sen kummempia sörsseleitä sekaan lisätty. 

Neljän tunnin päästä kokeili niibin kärjellä lihoja, totesi kelvollisiksi ja pisti kuhmuisen ja nokisen alumiinikattilallisen tuppipottuja, no puikuloitapa hyvinkin, kiehumaan.
Naiset olivat sillä välin ulkoilemassa omin päinsä. Uskalsivat jo lähteä sen verta kauas kuni tupa näkyi.

Kun kamusivat reissultansa pirttiin, oli pöytä jo katettu. Ennakkoluulottomasti alkoivat kuorimaan pottuja ja sitten kurkkivat höyryvään, hyvältä tuoksuvaan pataan. Nostelivat innokkaasti potkia sievän rivin lautasen reunalle Nillan tapaan. Karpalosurvosta lisäksi. Raikautta antamaan.
 

Katsoivat sitten kysyvästi. Nilla päästeli lihan irti luusta, hotkaisi sen kitaansa ja nosti luun takaisin lautasen reunalle jäähtymään.
Kun lihat oli päästelty ja kiikutettu tuulen suojaan, hän otti hyppysiinsä luun pätkän, asetti sen huulilleen ja sitten imaisi. Luuydin plumssahti maiskahtaen ja katosi vatsan syövereihin. Toisti tempun ja naiset katselivat kiinnostuneena, alkoivat sitten toimittaa samaa asiaa.
 

Sitten se sattui, muudan Mireille niminen tummasuklaasilmä asetti täyteläisille huulilleen luunpätkän ja imaisi. Tapahtui vahinko. Ennalta-arvaamaton.
Jostakin lemmon syystä luuydin ei irronnutkaan, vaan koko luunkappale luiskahti huulilta tämän Mireillen käkättimeen. Alkoi anhiton rykiminen. Nainen muuttui sinertäväksi, liikkeet herpaantuivat. Vääräkielinen mekastus ja kälätys yltyi infernoon. Siinä kokeiltiin Heimlichin ote ja pari muutakin saksan- ja muun kielistä. Ilman tulosta. Mireille rötkötti reporankana.

Siinä silmänräpäyksessä Nilla paineli ulos, soitti jo mennessään Aslakille taksia tienvarteen. Sitoi juton reen eteen, kaappasi sylyksen taljoja ja kantoi Mireilleen yhdessä ravoille säikähtäneiden naisten kera reelle ja antoi karpan heilua.

~~~~~~~~~~~~

Sillä tiellä sitä nyt oltiin, henkeä pelastamassa täyttä häkää. Ryntäämässä suinpäin kohden tien poskessa odottavaa kyytiä.
Juto loikkasi tottunessti nikaman yli, reki ei, tärskäytti pahemman kerran niin, että Nilla oli karkuuttaa tekarinsa kairaan. Pysyi kyydissä kuitenkin. Kun katsahti naiseen, huomasi luunkappaleen luiskahtaneen kurkusta taljalle, naisen liikahtelevan. Vedet sillä oli silmissä, mutta hymyyn jo aukesivat huulet, supisi sitä omaa kieltään kun katsoi Nillaan.
Näytti Nillalle että pysäytä nyt hyvä mies se poro jo.

Kun poro oli saatu jurottamaan, kiskaisi miehen vällyjen alle. Hetkisen päästä sivustakatsojasta näytti ikään kuin Mireille olisi pyytänyt lisäämään vauhtia...

Taksikuski Aslak kyllästyi neljännen tunnin jälkeen odottamaan, pisti tunnit ylös konttakirjaan Nillan piikkiin ja lähti oiustamaan akkansa tykö odotteleamaan seuraavaa kyytiä. Sikäli mikäli akkansa ei sellaista järjestäisi - tulipahan vaan jostakin syystä mieleen. 

Oli nääs lukenut jonkun kyydittävän joskus takapenkille unohtamasta Me Naiset lehdestä että orgasmiherkät naiset kävelevät pitkin ripein askelin ja heidän lantionsa ja alaselkänsä pyörii voimakkaammin kävelyn tahdissa.

Ja sellainen kun juuri oli Aslakin oma Inka.

Nillasta tuumi Aslakki kun nakkasi kakkosta silmään:
"Kunnioitan tätä miestä ja tulen kunnioittamaan häntä jatkossakin. Eihän hyvää miestä voi yhden ainoan erehdyksen takia tuomita."

Tämä on nyt tässä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 21 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Ultima Thule e poi muori!

HÖPÖ-HÖPÖ

HÖPÖ-HÖPÖ

Pyhäaamun rauha soljuu vitkaan,
samaan tahtiin kevään etenemisen kera.
Ei ole sillä kiirusta - ei hoppua,
silmään pistää ainoastaan tyyni määrätietoisuus.

Pehmeän kuulas valo siilautuu tunturin kiireen yli
ikäänkuin taivaanpiirin uudin olisi jäänyt puolitiehen.

Virran ahteen yllä kirkuva kurkipari houkuttaa
vilkaisemaan jokivarren venehaminaan;
maalle kiskotut valaat uinuvat vielä talviuntaan,
tosin muutaman tummemman kyljet väreilevät enteillen,
mutta saattavat hyvin olla nursujakin,
hylkeiden jättiläisserkkuja.

Kaikesta kun ei voi mennä takuuseen,
yösyömmen aikana ehtii tapahtua vaikka sun mitä.
Vielä eilen ehtoolla ränstynyt ruosteinen katiska
onkin luonut yön udun aikana nahkansa,
kiiltelee nyt väikkyvänä kultaisen kurran kilossa niin,
että kaivettava taskusta nokilasit on; mieli katsoa.

Vomeronasaalielimessä saattaa tuntua tervan tuoksu.
Todennäköisesti vain villiintyneen mielikuvituksen
valmistelema tepponen.

Höpö-höpö!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TUHKA UHKANA

TUHKA UHKANA

Kevät kaartuu päälle tuhka uhkana,
epävarmasti, tunnustellen - etsien sulia sijoja;
otollisia asettua atimaan.

Aloittelee puuhaa maahan ulottuvana apeana sateena,
oneana loskana, ankeina harmaina räntinä.
Rahisevina hankina, kahisevina korsina,
kaljuina orsina rannan talaksessa.
Virran pauhuna, linnun lauluna varhaisaamussa.

Sulavana routana, tuokion poutana.
Jäiden helinänä virran vuolteessa,
lounatuulen huminana huojuvan koivun ritvoissa.

Ja kuumina päivinä ihmiset äiminä päivittelee tulivuorta.

Julman raaka lämmin kevät heleine eleineen
antaa maistaa kaikki vuodenajat lyhyen tovin aikana,
lirinöineen, lorinoineen, solinoineen.
Yhä empien noustakko talven niskan päälle.

Kevään ensimmäisenä lämpimänä aamuna
voi kuulla vehreän odelman yllä leijuvan
riekaleisen autereen läpi - jos vain itse haluaa,
kuinka se vielä Hamletin tapaan arvuuttelee
jossakin sulalla kivellä huilien:
Tullakko - vaiko ei tulla? Kas siinä vasta pulma on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TUHKA UHKA

TUHKA UHKA

Luottamuksen - ja uskottavuuden henkinen talo palaa  parast'aikaa poroksi, mutta meillä parahultaisesti maataan vaan - toistaiseksi. Hirveä on onni tässä onnettomuudessa. Ei sentään eduskuntatalo. Vielä. 
Tai Matti Vanhalaisen talo, se kai muistaakseni asuu nykyisin  itse hyyryläisenä kun ei muistanut niitä tupeeseen sahattuja lautoja sieltä kesämökiltään Laukaan Peuraniemestä.

Hämmästyttävää - on lähes tieteellinen sensaatio,  kuinka muistinsa menettänyt Vanhalainen voikaan muistaa kristallinkirkkaasti sen mitä ei muista.

No pääministeristä ei edes päivääkään, mutta sen sijaan että olisin huolissani politikkasten toimeentuloturvasta, vaikkapa esim. min. Hyssäläisen osalta, olen huolissani sen heidän työnsä selvästikin  aiheuttamasta hyvin kummallisesta ammattitaudista, muistamattomuudesta, huonomuistisuudesta. Ovatkohan muistaneet merkityttää sen ammattitautiluokitusten listalle? Vaikka takaoven kautta.

Muinainen kallonporaajatuttuni entisiltä hyviltä ajoilta, Psyg. sic. pac. tri. Olivier Kiimalainen oli jo taannoin, aikaa sitten, tutkimuksissaan edennyt niin pitkälle, että hänellä oli aineistoa muutama mapillinen siitä kuinka erinäiset tutkivan juurnalismin havainnot, poliisin kuulustelupöytäkirjat ja leivättömänpöydän ääressä tapahtuneet kurkistusneuvottelut politikkasten muistisyövereihin ovat nimenomaan sangen yhteneväisiä pikkunilkkien, huijareiden ja epämääräisten keplottelijoiden, parittajien ja sutenöörien kera.

Siis yks'yhteen, lähes identtiset, sekä amatöörien että ammattilaisten keskuudessa. Kukaan ei muista mitään. Tai ketään. Eikä tunne.

Mikä taas on merkittävää olennaisesti sille johtopäätökselle, että yhteiskunnallista luottamusta saavuttaakseen ja ylläpitääkseen on valehdeltava jatkuvasti kuin turkkilainen tosipaikan edessä ja olla muistamatta mitään - samaan tapaan kuin muut edellä mainitut ammattikunnat ja että näin ollen, sillä silmällä katsoen molemmat, sekä politikkaset että roistot kuuluvat siinä mielessä sille samalle listalle joiden kalloon on porattava reikä joko kuvainnollisesti tai siten perinteiseen muinais-epyktiläiseen tapaan.

Joka tapauksessa jotain on tehtävä ja hopulla, on Psyg. sic. pac. tri. Olivier Kiimalaisen vankka mielipide tässä asiassa. Ja se myös pitää. Ja jono sen kun vain kasvaa.

~~~~~~~~~~~~

Tuhka uhkaa Absurdistania nyt myös hyvin outoa ja sangen kummallista kieltä puhuvien islantilaisten takia. Vai mitä olette mieltä seuraavasta:
"Flóðið hefur náð hámarki. Talið er að hlaupið í Markarfljóti hafi náð hámarki um kl. 13 í dag. Gunnar Sigurðsson vatnamælingamaður segir flest benda til að hlaupið sé farið að minnka.
 

Gunnar hefur verið við mælingar í dag, en ekki er sjálfvirkur vatnamælir í Markarfljóti. Hann segir að skemmdir hafi orðið á þjóðveginum, en talið sé brúin sé óskemmd."

Eipä ole ihme jos ei tulivuorikaan pysty kiehumaan omissa nahoissaan kun tuollaista kuulee jatkuvalla syötöllä, alvariinsa, vaan pyrkii se lempolainen turskahtamaan riemunsa julki jään ja kiven läpi kuin mies sinisen.

Ei enää jaksa hämmästyttää miksi islandeerien pankit menivät tuhkaksi, islandeerien usko pankkeihin meni tuhkaksi kun nyt koko kinkerpiiri uhkaa sekin hajota tuhkaksi entisen, jo olemassa olevan tuhkan joukkoon.

Eikä tässä vielä läheskään kaikki, samaan syssyyn ennestäänkin jo kusessa olevat ne kansalliset lentoliikelaitokset - joissa lentäminen tapahtuu siis etupäässä lentokoneilla - kautta läntisen €uroopan joutuvat pidättämään henkeä ynnä koneensa maissa, samoin kuin matkustajat; tuon saman, vuoren purkautumisen palamisen jätteenä syntyneen lopputuotteen, kaikkialla leijuvan kuonan takia. Synkimmät mielet epäilevät tästä ainakin jonkinmoisen verotuskohteen kehkeytyvän. Parhaassa tapaauksessa sekä haitta- että hyötyveron. 

Kävelevän Kataistrofin oli nähty hymyilevän riettaasti, normaalisesti luotettavana pidettyjen lähteiden mukaan, uutisen tultua saatetuksi hänen korviensa ulottuville.

~~~~~~~~~~~~

Mutta tuo kaikki edellä mainittuhan on vielä mitätöntä pientä eimitään, suorastaan lastenleikkiä sen rinnalla että suomalais-ugrilaisen heimon luottamus arkaistisiin maantapoihin nojaavan Arkadianmäen, kreikkalaisen maakunnan mukaan nimetyn kahdensadan täydellisen nollan päivä- ja yökerhon syytinkiläisiin on haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Sen minkä isovanhempamme vanhemmillemme opettivat jo ennen ja jälkeen Lumisodan ja he sitten meille vunukoille 60-luvulla, on nyt todistettavasti toteen näytetty:
"Politikat ovat konnia ja edustuksellinen demokratia eli lumedemokratia on hienosti sanottuna sontaläjä jota ei parane tonkia - alkaa haisemaan."

AH! Kuinka niin oikeassa he olivatkaan tuolloin, vuosikymmeniä sitten!? Nyt haisee, kaikki luottamus on palanut tuhkaksi ja lehahtanut ilmaan. Se uhkaa laskeutuessaan tukahduttaa kaiken yhteisen tekemisen kipinän, koska yleinen hyvä näyttää kertyvän valikoidusti - ei kaikkien hyväksi.

Yhteisöllisyys on palanut ohessa pöllyäväksi tuhkaksi jota vallitsevat tuulet kuljettelevat sinne ja tänne vailla minkäänlaista kiinnekohtaa, kotisatamaa. Yhteisön hyödyn tilalla on tullut ahneuden hyötö joka syö kuormasta.
Enää vain totuus on jäljellä, se ei pala tuhkaksi, mutta se kuopataan syvälle ja päälle rakennetaan ostoshelvetti.

Tyhmät ovat vain tyhmiä ja pysyvät sellaisina, ahneet ahneita. Ei sille mahda jumalatkaan mitään. Isäinmaamme kytee jo, odottaa vain sopivaa puhuria leimahtaakseen ilmiliekkiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 13 parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tervetuloa Absurdistaniin!

hyppy

HYPPY

HYPPY

Kun saavut oudon kauniin tievan luo,
kummun joka muistuttaa neidon rintaa,
ihaile hetki sen hereää pintaa.

Juo pohjaan se ruskea litteä pullo,
jonka mukaan tahdoit, reppuusi ahdoit;
ei siellä nää kukaan.

Sitten takaisin sullo;
juoma oikean kelon luo kuoman ohjaa - poistaa pelon.

Riivi vaatteesi yltä, on siellä lämmintä kyltä,
ne pusikkoon heitä, oksilla peitä ja hiivi.
Näet edessäs' harmajan kierteisen puun;
latvassa keltaisen kuun.

Kiedo kätesi runkoon kuin itsetuntoon,
muutu puuksi puuhun,
ei enää mitään puutu;
kapuat vain nirkkoon, latvuksen kirkkoon.

Äännä pitkään HUU - katseesi sfääreihin käännä
ja hyppy tyhjään onnistuu,
tunne voimistuu, mieli rauhoittuu,
keho vapautuu.

Pöllöksi muutut ja lennät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

Ei YHTÄÄN HÄPEE

Ei YHTÄÄN HÄPEE
 

Kelopuussa huhtikuussa,
kiikkuu fiini likka;
hänet kekkaa hulivili käpytikka.

Hulluks' tulee,
päätä hakkaa,
lastuu vuolee, toukkaa kuolee.
Maahan saakka tävyks' nakkaa.

Kävyl' kihlaa, sohjos' kahlaa,
päristelee pöntön pohjaa,
huutaa hihkaa niin,
et' syöntä muilla vihlaa.

Ympär' ämpär' neitoo häärii,
sätkää käärii, kehuu säärii, untuvaisten suurii määrii.
Jakaa todistuksii väärii pitkin kairan äärii.

Varpaat täynnään ihkaa pihkaa,
immen seuraan viimein liftaa - tahtoo ehtaa.
Eikä tämä enää pihtaa - kehtaa.

Alkaa riitti - tikkaruoja ketään pelkää,
hyppää äkin mimmin selkään.
Eik' yhtään häpee - jos joku sattumoisin näkee.

On sillä silmät onnest' kiinni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JOUKHAiSPARi

JOUKHAiSPARi
 

Nuo kookkaat valkolinnut takaa suuren veen
on jälleen tänne palanneet;
ne päiden yllä lentelee ja laulaa,
kurkottaen taipuisasti sorjaa kaulaa.

Töräyttävät fanfaarin trumpeteillaan,
niin että nimetön selkosen kulkija hätkähtää,
kasaa hartiat lysyyn - varoo putoavaa taivasta.
Ja nämä kun laulavat valkoista kevään laulua;
etsivät uveavannon tummaa väikkyvää silmää,
virran sulaa vuolasta vuota,
tai jängän sulavaa hetettä levon paikaksi.

Siipispankot suhisten soutavat ilmamerta
kunnes liidossa kaartavat,
kiertävät joenpolven sulaan.

Vettä räiskyttäen istahtavat aallon harjalle keinumaan.
Ja se on siinä. Päätepiste ja etappi.

Oi'istavat kaulansa jumalansa suuntaan
ja kailottavat luomakunnalle:

Olemme tulleet taas,
terveisiä tuoden kaukaa aavan maan ylitse,
valkoisen veden takaa - me kaksi ikuista wanhaa,
luodaksemme suven aikana uutta tulevaisuutta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LiUKASTA

LiUKASTA
 

Ensin kaatui ukko, tuiskahti persielleen vaikka oli sen tuhannen kertaa kulkenut samaa jalasten jättämää ja tierojen täyttämää polanneuraa. Mikä vain lie  sattuma osunut tallukkaan nokkaan kun sieppasi siitä jalan alta ja lähätti pää tulosuuntaan kyljelleen kontin kera. 

Hyvä ettei päätään sentään kolauttanut jäiseen tantereseen tahi luita mennyt poikki. Vai kolauttiko? Alunpitäin Nikitaa imitoinut karvareuka lennähtää omille teilleen.

Sen verran äimänä näkyy istuvan nyt ukko maassa ja puhisevan. Pitelee kinnaskäissään jäätynyttä hevoisen paskaa ja juttelee sille.

Toisessa kädessä koukku, vanha piipun korsteeni, imaisee välillä sitä - ei toimi, nakkaa hevonpaskan uran syrjään, ottaa piipun toiseen ja toisella kädellä hamuaa sarkalyyssin taskusta tupakkivehkeitä, massia ynnä tikkuaskia. 

Pikkirillin ja nimettömän hankaseen ilmestyy jostakin piipputyökalu kuin taikaiskusta - näkymättömän käden laittamana. Perkele, kaikki wiisaus ei asu vieläkään helsinkissä.

Vaikka on keväkoleaa, ryppyiset koukkuiset sormet osaavat kyllä tämän operaation vaikka säkkipimessä, ilman Pekka Puskaa ja THL:n ohjetta. 

Näppärästi aukeaa hökemassi, hyppyset noukkivat juuri oikean määrän leikettä ja siirtävät sen nopsaan mustuneeseen piipun pesään, sullovat, tasoittelevat sen tiiviiksi tasaiseksi, yhtäläiseksi reunojen tasalle.
Massi roikkuu sormikoukassa kurelangastaan eeskahtaalle, mutta pysyy juonessa mukana riitin ajan.

Nyt ollaan jo voiton puolella, olo kohentuu, selkä oikenee sen minkä on varaa ja piippu hiissataan huulien väliin. Tulitikkurasia, joka etupäässä toimittelee tulusten virkaa, avataan ja sieltä poimitaan tikku ja siihen kyljestä tuli. Pesän päällä ensimmäiset savukiehkurat pöllähtävät, kuuluu vahvaa imemisen ääntä ja pian jo varsi antaa oiwallisen annoksen väkevää savua suuhun ja keuhkoihin arvioitavaksi.
Joltisenkin makustelun jälkeen ensimmäiset sinertävät savut pöllähtävät kevääseen suun ja osa nokanreikien kautta valuen. Hyväksytty.

Ilme lauhtuu, lempeys kihoaa ahavoituneille, kuluneille kasvoille sen myötä minkä savu lisää vaikutustaan keuhkoissa. On sinisen hetken aika, kaikki kaatumisesta oireillut vitutus on poissa, tilalla auvoisuus, uuden näkemiseen, kokemiseen ja suunnitteluun altis mieli. Hymyssä suin.

~~~~~~~~~~~~

Sitten kaatuu akka jonkun matkan päässä, sen kuulee vaikkei nääkkään. Sen verta kova posmitus ja sadattelu alkaa, että arimmat männyt pudottavat neulasiaan ja kävyt siementävät kuin sulhaspoika hääyönä. Vitelikössä piillyt jänes kusee housuunsa ja pötkii pakoon sen siliän tien. Kaikki kuuluu olevan ukon syytä. Sitä korostetaan. Se ei jää epäselväksi koko luomakunnalle.

Kun ukko vihdoin kääntyy akkaansa päin ja katsoo, niin akka on niin surkean näköinen että sen taakse alkaa muodostua jo leipäjonoa.

Ukko kaivaa kontistansa nokisen kanan, pivollisen valmiiksi vuoltuja kiehisiä sekä muutaman honkaklapin. Tekaisee kynsitulen, valuttaa hanasta raikasta vettä ja lykkää laitoksen tulen syliin. Sillä aikaa kun vesi ehtii kiehahtaa, ilmestyvät polanteelle kuksat, sokerikukkaro sekä erinomaista saksalaista kahvimurua. Kukallisella liinalla. Lisäksi nippu punaisia tulppaaneja vihreässä Pentik-vaassissa ynnä litteä palowiinapullo.

Kun vesi on valmista, se valutetaan murutettuihin kuksiin, piippu tukevasti hampaissa pöllähdellen. Sitten ukko katsahtaa akkaansa.
- Tulisit jo, täällä olisi ehdolla kuksallinen Café Brutal'ia.

Obladii obladaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 66 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Ultima Thule e poi muori!

PUNATÄPLÄiNEN

PUNATÄPLÄiNEN

Kirpeä, hanakka aamupakkanen,
karhea, tanakka hanki,
kaukana järven aavan takana - jänkien yli,
koillisen sylissä kultainen juova.

Luonto on heräämässä,
kajo erottuu;
hämärä on vetäytymässä konnuilleen,
ensimmäisiä eläviä huomenen ääniä erottuu
pysähtyneen tuulen tyvenessä silmässä - tintit.

Karstanne rahisee sivakoiden alla kantohangella;
kas kun ei kirsku, huomaan ajattelevani
lykkiessäni tasaisen verkalleen aukeavaa valoa kohti
hangella törröttäviä kuivuneita ranstakoita väistellen.

Tämä on ylettömän pieni ja mitätön hetki niille,
jotka vasta palailevat konnuilleen suurina sankareina
nakkikojun kautta yö- ja päiväkerhoistaan,
huuruinen humeetti palowiinan sumentamana.

Minun suoritukseni on yksi pieni vaatimaton
tähdenlennon kaltainen välähdys vaipuvassa yössä.

Saavun jäälle, kairaan ja lasken siiman;
yksi isku ja ensimmäinen punatäpläinen sätkii hangella.
Oi ihana huhtikuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUMMALLiNEN KUUME

KUMMALLiNEN KUUME
 

Se tapahtui muistaakseni,
jos nyt suinkin vain oikein muistan;
heti saatuani maailman luoduksi.
Taisi olla jotain wiime vuosisadan loppupuolta.

Heti perään iski kummallinen kuume
ja kiinnostuin runoudesta,
parhaiden sanojen sommittelusta
parhaaseen järjestykseen.

Oitis aloitin haihattelun,
riisuin mielikuvitukseni kahleista ja lykkäsin lentoon.

Kotkaksi taivaanpiirille,
kuin aaluvana saadun koottavan liidokin;
paperikaupasta ostetun balsapuisen Mosquiton...
...minä sysäsin liikkeelle.

Kahleet poltin ikuisessa tulessa,
nakaten tuhkat syöveriin.

Tuosta vähäpätöisen mitättömästä episodista saakka,
olen harkinnut sanoja, suuria sanoja, pieniä sanoja,
peräkanaa tanaan, limittäin ja lomittain;
rakennellut niistä pitkiä sanajanoja.

Sanavanoja.
Jotka johtavat horisonttiin haihtuvan purren ahteriin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SYÖDÄÄN ULKONA

SYÖDÄÄN ULKONA
 
Kuulin tässä eräänä päivänä radiosta että on kuulemma sangen trendikästä käydä ulkona syömässä. Se on sitä oikeaa €urooppalaisuutta, mannermaisuutta, ei mitään härmäläistä onnetonta läskisååssia ja vaking tuppipottuja. 

Suoraan sanoen kuullostihan se oudolta, eriskummalliselta ja arveluttavalta, että ulkona syömistä saatetaan jossakin perheessä suunnitella jopa koko alkuviikko kuni sitten  päädytään kohokohtaan, huipentumaan ja lopputulemaan, siihen aktiin eli juhlalliseen toimitukseen että pakataan koko poppoo johonkin restaurankiin tai pektopahiin murkinalle.
Sillä lailla.

Enpä ole koskaan syömistä moisesta vinkkelistä ajatellut. Kun asustelin muinoin ylhäällä tunturin kallaassa, puolen kilometrin korkeudella, niin ulkona syönti oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta ei siinä mitään juhlallista huipentumaa ollut, nälkä ei lähtenyt sen kummemmin, sen kun siirtyi vain seuraavaan kertaan, olipa nokan edessä minkä sortin pöperöä tahansa.
 
Ainahan sitä, melko usein, lähes alvariinsa tulee ulkona syötyä. No ainakin makkaroita, tahi tammukkaa, tahi harria tahi rautua. 
Niitä sitä saattaa kärventää ihan vaikka huvikseen.  Vaikkei olisi niin nälkäkään. On se kala vaan niin hyvää. 
Ja terveellistäkin, sanovat. Sitä paitsi makkara lasketaan kaloihin etenkin silloin jos kalaa ei ole saatavilla. 

Taitaa koko tuo lemmon ulkona syöminen vain olla  niitä parempiosaisten kot-kot-kotkotuksia, jolla pyrkivät erottumaan tavallisesta rupusakista?
Nooh -  ainakin saavat tyhmemmät haikailemaan samasta.

Kakkiminen sentään vielä noilla kivierämaan kermapersuksilla tapahtunee normaalisesti sisällä. Ja extriimisti, vain erillistä elämysmaksua vastaan jollekin safariyrittäjälle  - ulkohyyssissa.

~~~~~~~~~~~~

Otin tässä sitten taannoin, eräänä pakkaspäivänä, sarvesta härkää ja frouaa töistä odotellessa päätin yllättää ja laittaa vermeet sille kurin että syömmä ulkona.
 
Sytytin kotaan tulet ja käänsin savuluukut oikein sitätehen myötäseen jotta savu osaa parhain päin pois eikä öksy kiertelemään kodan sisällä silmiä kirveltämässä. 
Tervaksen savu on semmonen.
 
Sitten veistin kirveellä pölkyn päällä, reilun parisen litraa lihasuljua jäätyneestä poronpaistiköntästä neljän litran pallopohjaiseen valurautapataan,  jossa jo aimo könttä kuuta  oli tirisemässä -  sekä virittelin koko hoidon kolmijalan varaan tulen ylle.

Käryyttelin rapeaksi ja ropsautin sekaan 3/8-pivollisen karkeaa merisuolaa ja sitten nuotion kyljestä, mustuneesta, kolhiintuneesta alumiinikattilasta, lumesta sulatettua, varimassa ollutta vettä niin että koko käristys peittyi jotakuinkin.
 
Odotellessani vaan hoitelin tulta, istuskelin taljoilla aikaa tappaakseni. Hämmensin kapustalla väliin käristystä ja saatoinpa epähuomiossa sortua ajattelemaan muutaman sinisen ajatuksenkin.

Kun kuulin auton erottuvan vallantieltä meidän perälle, nostin mustan kanan punaisille munille ja kaivoin tyrkylle myös ruisleipää, ynnä leukun ja voipaketin muiksi  tykötarpeiksi.
Nousin sitten kodan ovelle vastaanottamaan puolisoa.
 
Kun meteli oli vihdoin seis, kone säyseäksi taltutettu  ja hiljaisuus vaelteli jo sinne ja tänne sekä viimeinenkin ryminä ja raksutus oli haihtunut jänkään, hän nousee ylös autosta ja katsoo minuun kysyvästi. Sillä silmällä. 

Silleen välipitämättömästi, niin kuin naiset nyt vain katsovat, akkunasta ulos - tai sisään, kuten kautta aikain ovat tehneet ennenkin. 
Ja näyttää niin tuo soma otus vieläpä joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tahi metsästäjä peuraa odotellessaan.
 
Ehätän selittämään että syödään nyt mekin sitten ulkona kun kerran muutkin niin tekevät. Että kuulin sellaisesta willityksestä radiosta.
 
Siirrymmä kotaan, alkupaloiksi nostan esille voipaperinyytissä aamulla savustettua rautua ja sen jälkeen ryhdymme käristyspadan ääreen. Lapamme tulen loimussa kitoihimme padasta haarukoilla puolisen kiloa käristystä molemmat ja haukomme sekaan kyytipojaksi hyvin voitettua leipää ääneti. Särpimenä nautimma purkilliset sukulaisten kiikuttamaa Duffenmåla Lingon vatten med kolsyr.

Kun pata on vihdoin lopulta puhtaaksi kaavittu, leivännurkalla pyyhitty, kaadan kuksat molemmille piripintaan a'la Café brutal. Vasta se kirvoittaa kielenkannat ja hän toteaa: 
"Voi Casherágga! Olipa pirun hyvin keitetyt potut!"

Olen kovin ilahtunut moisista kehuista ja päätän että saatanpa joskus toistekkin laittaa eineksen ulkona syötäväksi mikäli emme muutoinkin syö jo valmiiksi ulkona. 
En oikein pääse kärrille siitä, mikä tässä ulkona syömisessä on nyt niin erinomaisen ylistettävää.

Pienten esipuheiden jälkeen siirryimmä sisätiloihin, kuka mihinkin. Joku hyyssiin puuteroimaan nokkaansa, joku toinen lavitsalle miettimään ajan kulumista.

Vedi Ultima Thule e poi muori!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 27 parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä vaikka mitä. Esimerkiksi että jos sinulla on jotain josta et voi luopua, et oikeasti elä - vahdit vain aarrettasi.

vaihtoehto

VAiHTOEHTO

VAiHTOEHTO

Ilman kahta puhetta.
Jokaisella on vissi edellytys,
joillakin optio,
toisilla suorastaan pykälä,
oman elämänsä käsikirjassa;
paragraafi jolla rajoitetaan olennon
päämäärätöntä huseeraamista ilman lopputulemaa.
Niillä lunastetaan niitä vaatimuksia joita
yhteisössä eläminen tarvitsee.

Sillä varauksella tietty,
että on joskus luojansa kera pitänyt neuvottelun
jollakin hemmetin autiolla paikalla sateessa,
yksinäisyydessä - vaikkapa tunturissa;
autiuden tuulten huuhdellessa humeetin sopukoita.

On sopinut tietyllä välipuheella erillistoleransseista,
siitä miten omaa käyttäytymistä hillitään niin,
että on mahdollisuus sittenkin touhuta niissä rajoissa,
jotta sen pystyvät myös lajitoverit sietämään,
joltisestikin, sanoisin; hammasta kiristellen, synkistellen,
ilman suurempia kränöjä, turpakäräjiä
tai leivätöntä pöytää.
Veljenmurhista nyt puhumattakaan.

Siinä ne ovat oikeastaan - vaihtoehto ja vaihtoehto.
Ilman kahta puhetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ONEA TUURA

ONEA TUURA

Epävakaan ja huikentelevaisen huhtikuun
häilyvän haihattelevat Januksen kasvot
muuttuvat hetkessä lempeästä aurinkoisesta
tuhkanharmaaksi apeudeksi joka roikkuu ilmassa
ja kastelee poloiset tyystin läpikotaisin.

Joko märkinä läsähtävinä tiskirätteinä,
tahi likomärkinä vesipisaroina - vaahdottaen lunta,
niin että se lyyhistyy paikalleen ja kuolee pois.

Elä siinä sitten ajassa ja hetkessä riemuiten
kun aamu on ehtoota tenhompi;
lupaa tuhat ja yksi hyvää,
jotka viimeistään iltaan mennessä,
ennen asettumista levolle on kaikki käyty läpi.

Ja taas wanhan lumen päällä lepää sen kuolema,
valkoisena kosteana vaippana.

Kun katsoo autiolle järven jäälle,
näkee onean yksinäisen tuuran jököttävän
hankeen pistettynä pystyssä,
mutta jo valmiiksi viltossa asennossa,
kuin odottaen kaatumiselle lupaa;
unohtumista lohkareiden väliin
ja vajoamista pohjamudan syleilyyn
jään kärsivällisyyden pettäessä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViRKAHEiTTO TUULiViiRi

ViRKAHEiTTO TUULiViiRi

Heleä rusotus aukeavan taivaan raoissa,
virkaheitto tuuliviiri nuokkuu pihapiirin kulmassa,
kuvastuen aamunkoita vasten joutilaana ei minään.

Elämä kuolpunassa on vironnut jo aikaa sitten
hämäränhenkien haihtuessa autereen mukana.

Voi sitä hormoonitoiminnan äkillisestä
kiihdytyksestä aiheutuvaa meteliä!
Se on elämän riemua syömmen pohjasta.

Vilpittömästi, vain yksi taka-ajatus ylinnä, kirkkaimpana.
Seesteisempänä kuin mikään muu,
elämän palo, täyttymättömän janon piina - kiima.

Kinkerpiirin ensimmäiset moottorikelkatkin ovat
kavahtanet yöpuultaan, pukeneet sateen-, tuulen-
ja luodinkestävän nahkan yllens'
sekä haalineet selkäänsä unihiekkaisen aikuisen lapsen.

Ja nyt köhivät, ulvahtelevat,
kuopivat sohjoista rähmää siljolla,
odotellessaan levottomina niestasäkkejä
kahtapuolta satulaa.

Lähtevät pian tuota tuonnemmaksi, kauas pois,
palatakseen takaisin kaikesta tyhjentyneinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MOLSKiHOUSUiSSA

MOLSKiHOUSUiSSA
 
Tarinat syntyvät hyvin usein aivan pienistä lyhyistä episodeista joilla sinällään ei näyttäisi olevan olevan mitään tekemistä originaalin tapahtuman kera, mutta kun se clou erottuu kuulijalle tai lukijalle, onkin anekdootti valmis vaihtamaan omistajaa.
Usein hieman rehevämmässä, paisutellussa muodossa, toisinaan taas valjumpana, kalpeampana versiona, riippuen kertojan humeetin aineksista.

Joka tapauksessa kertomuksessa täytyy olla draamaa. Kaikkihan me tykkäämme draamasta vaikka emme soisikaan sen osuvan aina omalle kohdalle. Siksi sellaiset tarinat joiden kokokohtana on huumori tai yleinen paheksunta, inhokki tms. menestyvät parhaiten.
Sen sijaan tasapaksu unettava jorina ei saa ketään hymyilemään, pikemminkin kiehnäämään paikallaan rauhattomana tai sitten suorastaan kuorsaamaan, jopa  haukottelemaan. Mikä ei ole kovin mairittelevaa taritsijalle.

~~~~~~~~~~~~

Näin pääsiäisen aikoihin puhetta ja tarinaa syntyy joka puolla valtakuntaa aktuellisti munista, jäneksistä, tipuista ja lampaista ym.ym. 
Kaikenlaista tarinaa - jos nyt faabelimaisesti aloittaisi.
 
Muistan kuinka satavuotta sitten ukkilassa pääsiäisen aikoihin syntyi  usein karitsoita. Ei toki siinä mielessä että ne olisivat siltäänsä notkuviin einespöytiin päätyneet, vaan siksi että uuhet nyt vaan olivat sopivasti tiineinä talven yli ja pyöräyttivät vuonat keväällä.
 
Tuolloin jo tiedettiin että uuhet tiinehtyvät parhaiten syksyllä ja kun Pässinbäätä pidettiin omassa taiteilijaresidenssissaan aina joulukuun alkuun saakka ennen kuin se päästettiin miehen töille lammaskarsinaan, niin selväähän se oli että vuoniminen tapahtui suunnilleen pääsiäisen seutuun. Tiineys kun uuhella kestää rahtusen alle 5 kuukautta.

No mehän ruokittiin vuonia heti kun se vain oli sallittua, sillä me tykättiin luulla hyvin runsaasti, että kun niitä ruokkii kunnolla, niin ne syksyllä jo kutovat meille lämpimiä sukkia, vantuksia ja pipoja. Kenties saamme komiat villattikkuritkin ynnä pässinpökkimät hyisen talven varalle.

Niin oli sävyisää 5-6 vuotiasiden vunukoiden näkemys lampaisiin ja villaan ja villatuotteisiin.

~~~~~~~~~~~~

Ukkilassa oli poroja, lampaita ja kyyttöjä, pari hevoista ja sika taikka kaksi. Siis kaikki vakikapineet mitä maataloudesta elämiseen oli tarvis ja loput hankittiin Liimatan kaupasta tai maalikylästä.
Sekä renki joka ajoi vettä hetteestä, teki puita ja muitakin maatalon hommia. 

Kerran se oli Ukonjuhlan tietämillä niittämässä ävärtä viitakkeella ja minä pikkunen vunukka saran laidalla katsomassa ja ihmettelemässä sitä uusissa molskihousuissa joita renki ei kuitenkaan näyttänyt hokaavan.

Kun se sitten jätti niittämättä yhden kohdan. Sellasen ympyrän - parimetrisen, niin sainpa minä pienessä humeetissani oiwalluksen mennä rengiltä kysymään asiasta (jospa se huomais uudet molskini).

Vaahtosammuttajan kokoisena taapersin jalan mittaisessa, hieman ylikin,  odelmassa rengin tykö ja kysyin:
"Miksi se setä jättää niittämättä tästä tämmösen pläntin?"

Renki-Lempinen katsoi kaihoisasti minuun, kaiveli sarkahousun taskusta Sikarinleike-tötsän ja väänsi tykötarpeista sätkän. Sytytti sen, puhalsi savut taivaan tuuliin nokan rei'istä kadehdittavan upeasti. 
Huokasi, puhalsi  ja virkkoi sitten lempeällä äänellä sävyisästi:
"No se on minulle oikeastaan pyhä paikka. Itse asiassa minä sain sillä paikkaa elämäni ensimmäisen kerran. Siksi jätän sen niittämättä yhä pyhäisin."

Minä joka en ollut juurikaan muusta saamisesta isommalti perillä kuin että ruoka-aikaan sai ruokaa jos meni pöytään kutsuttaissa nököttämään, vastasin rengille hyvin asiantuntevasti:
"Vai niin!"

No renkihän jatkoi keskeytykseni jälkeen odelman niittämistä minun jäädessä kaivelemaan nokkaani niitokselle. Jonkun ajan kuluttua huomasin sen taas jättävän pienen pläntin niittämättä. Kummallista ajattelin ja kipitin oitis rengin luo kysymään:
"Kuules Lempinen, saitkos sinä tässäkin jotain vai miksi sinä tämän?"

Renki-Lempinen nojasi viitakkeeseen, raapi leukaansa ja muiskisteli:
"No eiiiii! Jätän tämän kohdan niittämättä kun sen äiti katseli tältä paikalta meitä silloin."

Kun en vieläkään oikein älynnyt mistäpäin tuuli kävi, jatkoin yhä sekä tiedustelin tyhmänä ja viattomana:
"Ettäkö äiti? Jaa että katseli! No mitä se sitten sano - semmosesta?"

Mikko-renki otti viitakkeen, alkoi niittämään niittua ja totesi olkansa yli:
"Bää-ä-ä, bää-ä-ä!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vedi Ultima Thule e poi muori!

KONTiAiSEN SUHUPiERU

KONTiAiSEN SUHUPiERU

Metsässä ei liikahda lehtikään,
niiden aika ei vielä ole;
eikä mikään muukaan - paitsi pöllönpää.

On niin pysähtynyt tyven että,
tarkkakorvainen oppuu kuulee kontiaisen suhupierun.
Istuu tutulla paikallaan kuostossa,
pää kiertyen kaksi neljännestä yli;
mikä on kyllä liioittelua, mutta sopii aamun henkeen.

Muut kuulevat unisina - tahi luulevat kuulevansa,
tirpusten vitskutuksen makasiinin räystäällä
ja yöjalasta palaavien taviokuurnien ylistyksen
onnistuneista riiuuyöaikeistaan
aina kaksinkertaisten wällyjen alle saakka,
yksinkertaisen lasin läpi.
Ja kyhäävät yhä nukkua kääntämällä kylkeä.

Minä luovutan ja lähden juomukselle.

Huomaan, herätyksen ovat saaneet jo pajun silmut,
ne joita kultainen kehrä eilisen hyväili ahteella,
ne joita utuinen, leijuva terhen kostutti ja hoivasi.

Taivutan versoa ja silitän yhtä.
Kuulen kuinka se alkaa kehräämään.
Ummistan silmät ja korvissa soi pajulinnun laulu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

CUOŊOMÁNNU

CUOŊOMÁNNU

Leutoni;
jo kolmas päivä kun lounas käy.
Leppeän lahea rintaus hyväilee hellästi kasvoja,
kuin Mansikin kieli.
Enää puuttuu rahtunen sadetta,
sellaista samettista - hieman auerta sakeampaa.

Sitä ennen on tietenkin riitti:
Hatunreuhkoista käännetään korvakset,
otsa paljastetaan auringon suudeltavaksi,
kraiveleita löystetään parahultaisesti.
Ei ole niin kireä olo läheskään.

Kevään tuoksu, veden hilpeä juoksu.
Lintujen leikit puiden oksilla, taitolento ja kisailu.
Ei siihen tuomaria tarvita,
hävinnyt jää ilman mielitiettyä.

Viemäriä tarvitaan taikka juomaria,
sillä sade tulee ja viistää kinokset, niittää nietokset;
luonto alkaa hetkessä pulputa ja norua, tippua, räiskyä,
tihkua, vuotaa, valua, virrata,
solista, liristä ja lorista.

Se kohottaa aatokset kesään
ja alkaa odotus,
että räystäät tippuvat huhtikuussa pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TULVii

TULVii

Vuosisatojen saatossa ajatteleva iniminen on tottunut niin oman hölmöytensä aikaansaamiin suoritteisiin, että lopputuleman ollessa epäilmeinen asialla aletaan pallottelemaan ääneen. 

Kyse ja puheenaihe on tietenkin taas iänikuisista kevättulvista. Vakioksi on muuttunut niiden suhteen poikkeuksellinen ja epätavalliseksi se ikivanha normaali.

Vakio on nykyisin se, että tulvii ja epänormaalia taas jos ei tulvi. Niin asiat kääntyvät hullunkurisesti päälaelleen. Toki molemmat kiinnostavat mediaa, saahan siitä draamaa josta kaikki pitävät, mutta johon kaikki eivät halua itse osallistua.

Se nyt vain on iänkaikkisen varmaa ollut jo iät ja ajat, että keväällä tulvii. Se on fakta. Vedet liikkuvat lumivaipan alla sekä maaston uomissa aina viettävään myötäleeseen ja aina meriin sakka. 

Tuon tosiasian ei pitäisi enää nykyisin yllättää ketään.
 

Valuma-alueetkin on nykyisin jo niin tarkkaan kartoitettu että yllätyksiä sen suhteen ei varmasti tule siitä että mihin suuntaan vedet kussakin pitäjässä "juoksevat".

Kuitenkin muutamat luonnonolosuhteet kuten esim. jo varhemmin, pakkaskauden aikana kehittyvä paanne saattaa äityessään tuottaa erinäisiä yllätyksiä muillekin kuin tielläkulkijoille.
 

Paannetta saattaa kertyä huomattavia määriä myös laaksojen, notkelmien ja alhojen suille, jolloin sulaa vettä alkaa kerääntyä paanteen (jäätammi) yläpuolelle ja se tuottaa sitten yllätyksen jossakin tapauksessa hyvinkin oudossa paikassa kun lämpökausi koittaa. Paanne sulaa hopulla ja pettää. Ja vedet rynnistävät äkkirysäyksellä alamäkeen.

Suppojää eli hyyde on samanlainen yllätystekijä, pelkästään luonnonoikku säätiloista johtuen. Sitäkin on ilmennyt vuosituhansien ajan, jo paljon-paljon ennen ilmastoinninmuutos-höpötyksiä. 

Nämä kaksi yllä mainittua ihka oikeaa yllätystekijää lisättynä ja yhdistettynä inimisten aikaansaamiin toilailuihin tuottavat niitä draamauutisia.

 

~~~~~~~~~~~~

Mutta pahimpia tulvehtimisen suhteen ovat kuitenkin juuri inimisen suuressa wiisaudessaan aikaan saamat muutokset luonnonosuhteissa. Ojitus, etupäässä soiden ojitus latvavesillä on suurin syy tulviin. Sen tunnustaa jo nykyisin länsimainen tiedemieskin.
 

Suot, aavat, jängät, letot, nevat, rämeet ja rimmit - nuo luonnon omat "imupaperit", "pesusienet" ovat niin suurelta osin ojitettu että niiden luontainen vedenpidätyskyky ei toimi, vaan kaikki sulamisvesi valuu sen siliän tien puroihin ja jokiin jotka sitten tietenkin tulvivat kerta höläyksellä kun vesi ei yksinkertaisesti mahdu kulkemaan jokien uomissa.

~~~~~~~~~~~~

Mutta tulvii Absurdistanissa nyt muutenkin. Marja Tiuran päässä tuntuu tulvivan oikein lujaa. Kaikki vedet on yht'aikaa liikkeellä. 

Mitä hommasta paljastuneekaan sitten lopulta, ura sankarittarena taitaa olla uhattuna. Loppupelit käytäneen vasta vaalien alla. Arvelen Tiuran jakaneet hätäpäissään kortit ennen varsinaisen pelin alkua. Tai sitten ei.

Maahanmuutossa tulvii, asemia hakee nyt jokainen putiikki, kuka mihinkin sepustukseensa nojaten. Pakko on kuitenkin päästä persujen niskaan hengittämään, se on selviö ja homma-foorumia kengittämään, etteivät saa liian suurta etumatkaa.

 ~~~~~~~~~~~~

Oikeastaan voi sanoa että koko talven on tulvinut, aina syksystä saakka. Sikalentsulla aloitettiin, sitten ilmastoinninmuutoshömppää päälle ja joka väliin poliittista korruptiota. 

Tämä korruptio se vasta   suorastaan tulvimalla tulvii, vaikka kuinka yrittäisivät silmäätekevät vuotavaa pärevasua tilkitä.
 

Polittiinen korruptio näyttää olevan kuin se vanhan kansan "kirppurasia": 
Kun kerran päästät kirput rasiasta karkuun, niin mahdoton niitä on siihen enää kerätä.

Pian varsinaisen kevättulvan jälkeen - sen ainoan aidon ja oikean, alkaa sitten tulvimaan Kepuleiden tiimoilta. Siellä alkava junttali-poo työ saattaa tulvehtia yli äyräiden ja lopulta uudesta puheenjohtajan valinnasta ei tule lasta ei paskaa.
Valituksi tulee kaikkia kohtaan lipevä pätevä.

Ja kaikki tämä tilanteessa jossa lama vasta alkaa näyttää todellisia otteita. Kansakunta on hukkumassa hirveään velkatulvaan ja eduskunta saivartelee pillu- ja pullatasolla ja nämä politikka-pellet leikkivät suurta johtajaa ilman suurta maata.

Se syö uskottavuutta. Ei sille mahda jumalatkaan mitään.

Obladii obladaa. Tervetuloa tulvivaan Absurdistaniin!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 19 parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tulen ääressä sitä tulee usein mietittyä, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut inimisyhteisöjen kohtaloihin niin suomalais-ugrilaisessa kuin muidenkin heimojen keskuudessa?

kärsimys

Ei pidä uskoa ihan kaikkea mitä silmä näkee.

Kuvassa on koiraeläinotus A, jota ei suinkaan ole hylätty;

on vain kielletty syömästä hääkakkuamme.

Siksi moinen kärsimysnäytelmä..

TORA POROSTA

TORA POROSTA

Kaks' virttynyttä hukkaa - varsinaista kelmiä,
sanoistansa hirttynyttä - alan helmiä.
Keloon nojailee,
tuijotellen poroeloon.

Muistuttavat - nämä kulahtaneet harmaat:
Toinen nukkaista sukkaa,
toinen wanhaa hippiä; sellaista pitkätukkaa.

Vaiti ovat, mulkoilevat, ulkoilevat.
Keli mitä parhain tuonen töille.

Pieni huoli, kurnii suoli,
vaan ei anna periks' mieli - se leppoisampi puoli,
vaik' lipoo molemmilla kieli.

Valuu kuoman kuola,
loikkii tokka poikki vuoman uomaa.
Kyltymätön nälkä yltyy.
Kärsimystä.

Se ei auta nyt, on tora porosta.
Sarvas onko uros vaiko hirvas,
ei siitä yhtä mieltä.
Molemmilla dementia.

Toinen yhä kinaa jatkaa, tokka matkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!