SUOLAiSTA KOHiNAA

SUOLAiSTA KOHiNAA

Autereisen huomenen loputon suruvoitto,
matala auvoisuus sävyisien usvalonkeroiden seassa;
rannan autiossa yksin -
litisevät märät jäljet todistavat.

Vain kuulumatonta lokkilinnun satunnaista kirkaisua
sitä vaille olevassa hiljaisuuden alussa.

Yksin vuoksen laulu yltää hiljaisuuden yli,
tuuli on vaiennettu,
muita ei ole
ja suolaista kohinaa ei ääneksi lasketa.

Suunta on selvä,
santaisen rantakaistaleen loppu,
matkalla on tarkoitus;
siellä on kultainen lumessa huojuva kuloruohikko.

On huitsin ihanaa harrastaa ennallistamispolttoja;
eritoten juuri paahdeympäristössä;
siinä on jotain sellaista alkuvoimaista
kun ruovikko ritisee liekkien hotkiessa rutikuivaa.

Sitä liki tuntee sielunsa tanssivan sisimmässään,
niin ankara - tähtiportin kaltainen voima -,
humajavilla lieskoilla;
esi-isien henget julistavat viidettä ulottuvuutta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne