ROHJO

ROHJO

Upean oloisen kevätpäivän päälle matka,
myötätuulista kiemurtelevaa rantatietä itään,
mitään ei jää pään huomaamatta.

Maan puolen huiput iskevät silmää tyytyväisinä,
aurinko rusottaa niiden huippuja,
sivuvalo piirtää kurut tummansininä viiltoina.

Vastapuolella märkä musta loiskuva syli,
mainingit huokailevat vuoksen paineessa,
merilintulaumoja suolaisella aavikolla lauttoina,
hakemassa päivät päästänsä elämää.

Elettävässä hetkessä ilmiselvästi kiihkoa,
toki vielä suureen tulemiseen verrattaessa
aikalailla suppeahkoa draamaa;
wanhoilla aistimilla kuitenkin haistettavissa.

Puolivälin Mustalla nokalla silmänkääntötemppu,
kiireltä lehahtaa siipispankoilleen epeli,
wanha merikotkon rohjo rähjäisessä puvussaan,
ikää jo sen verta jotta riistosta ja sorrosta vapaa,
eikä akatkaan enää kai liiemmin pakkaa ahdistamaan.

Hyvin on talven yli selvinnyt
kun liihottimet vielä kantavat noin oivallisesti,
vuono pitänyt huolta raatotarjoiluista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne