NEiTSYTLAULU

NEiTSYTLAULU

Meri on äitynyt lipo tyveneksi,
on niin hereässä tolassa,
hipoo ja suutelee rantaa -
kuin olisi pihkassa.
Vaivihkaa.

Tämä on sen arktinen neitsytlaulu,
raivoisan immen viileä tyven hymen menetettynä,
raivotuulen rajussa otteessa.

Hurjuus on poissa;
enää vuoksi kumpuilee pinnan alla,
juonteet paljastavat suunnan,
ilmaisevat samalla vuon väkevyyden.

Se tulee mahtavana tasaisena virtana,
lupia kysymättä,
mielipiteistä välittämättä.

Lokkilinnut tuijottavat vaisuina paisuvaa vettä,
murtaja pitää pintansa,
murisee kastajalleen vastaan.

Jossain ulkoluodolla mursu lyö hampaat santaan,
ei tahdo virran mukana rantaan.

Haavruuan veisu ravistaa upeaa tunnetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HYVÄÄ ELÄMÄÄ

HYVÄÄ ELÄMÄÄ

Meri hymyää kalseasti,
loiskaa vasten kosteita kallion ryntäitä;
vihreänharmaa massa vyöryy kaamoksen valosta,
tursuu rantaan pursuen vaahtona puhurin selkään.

Ei mitään hätää - tuttu kaveri pitkän takaa;
jo parin aiemman elämän ajalta.
Yhä vaan niin sykähdyttää
kun ulkokareilta kantautuu Haavruuvan laulu.

Suruvoittoa koko harmaja talvikuun meri
mutta samalla tasaista vakautta pinnan alla,
pitkäjänteistä selkeyttä näkemyksiin elämästä.
Samaa lajia tulen kera.

Jahka tuuli yltyy tyyntymään,
on raapaistava tikusta esiin kesytetty liekki kiehisiin,
kysyttävä esi-isien tulelta
mikä heitä kahta ammoista yhdistää.

Sen täytyy olla jotain mystistä muuta
koska toisensa niskan päälle päästyään
seuraa aina varma voitto - toisen nujerrus.

Silti ne saattavat hyvissä olosuhteissa
siemailla rannalla hyvää elämää vieretysten;
ihmiseläinten kera.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LOUNA

LOUNA

Puree tuttavallisesti naamaa hän,
riekkuva tuuli - maailman aavoilta tulossa -,
suomii ja piiskaa tapaamisen riemusta.

Nouhätä,
suutelee samalla kun voitelee viiltonsa,
sehän on ystäväni Louna.

Jopas kotoinen olo,
paikka paikoin silisiloksi hiottu mantu,
niin tuttua, niin tuttua.

Korret, marras - kaikki tyynni - jääkuoren alla,
sen tuntee tummansinervässä hämyssä näkemättä;
anturoiden rohinan läpi.
Loppu menee arvauksella.

Vaan kertakaikkiseen,
somastipa ulajaa
ja ahkerampaa vielä on luvassa;
viittätoista, kahtakymppiä samalta perältä,
suoraan meren yli oijustain.

Tietenkin edellyttäen,
että se otetaan vastaan joltisellakin kunnioituksella,
että edes muutama rohkenisi tulla sitä vastaan
rannan törmälle - huiskuttamaan tervetuliaisia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VÄRiNÄÄ

VÄRiNÄÄ

Rinnassa läikkyy,
vaikka vuoroveden tohinaan on hyvähkö pesäero,
useampi tunti.

Mielikuvitus - sielun eliksiiri,
osaa parantumattomassa haihattelussaan,
ulkopuolisen mielestä päättömässä hutvailussaan
nähdä tulevan asetelman perustan.

Mielen kuvassa jo pärskyy -
yksittäisiä räiskeitä osuu naamalle,
riekkuvat ätäkän tuulen selässä.

Autiolla,
tuulen kurittamalla rantabulevardilla
auraviittoihin kuseskeleva koiru.

Jäljempänä,
kaamoksen suloisessa sinisessä etukumarainen ukko,
musta varikkotakkipurje pullistuneena -
liepeet liki maata ryystäen,
sinnittelemässä vastahankaseen.

Viehättää mokoma,
räytymiset saa jäädä - sellaista värinää pitää nyt,
että mielihyvä puistattaa kehoa,
hyvä ettei liki huojuta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiiRTYMiNEN

SiiRTYMiNEN

Taivaat aukenevat -,
kaikkien kaikkeen vaikutus;
meren vahva tuoksu, ikuinen kohina
ja valon leikittely heijastuksissa tunkee esiin yhä
jo hapertuvasta muistimesta.

Hyvän aikaa ennen kuin päätös lähdöstä syntyy.

Aistimien vuosikausien tallennus tekee
tolaan siirtymisen helpoksi hyvinkin ennakkoon,
usein useita päivä aiemmin.

Valveunien ryöppy heijastaa tunteen syvintä;
monitahoisesti polveilevan haavemaailman
ytimessä on väkevä kaipuu avaruuden äärelle -
runon valheettomaan maailmaan.

Sietämättömän ankara on wimma - kiihkeän rietas -,
janoisten aistimien turruttamiseen tyhjyydellä;
loputtoman äärettömyyden ikuisuudella.

Sellaisen väkevän vietin hallitsee vain tilapäisesti,
arktinen hysteria vie mystisesti miestä
ja syö - mutta hyvällä tavalla -, viattomasti.

Kuin vastasyntynyt ajatus ennen ensikritiikkiä;
puhtoisena hyväntahtoisuuden ilmaisuna.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PUHDiSTUS

PUHDiSTUS

Vielä taivastelee wanha nahkasäkki luineen,
kuhnustelee näillä tantereilla,
vaikka humeetti seilaa jo täysin Jäämeren rantoja.

Kerta kerralta - yhä sikeämmin - ,
kumpuaa sielun syövereistä hyvinkin sikkari tunne;
alkaisi olla puhdistumisen aika.

Monenlaista kommervenkkia on tullut
mustan lumen aikana selvitettyä;
saatu tai onnistuttu,
miten vaan sen haluaa nähdä kulloinkin.

Luontopuuhas- ja ihastelut jääneet mopen osalle
kun ihmiseläimen tarpeet ohittaneet
välttämättömänä pakkona muka vähemmän tähelliset.
Seli, seli ja seli.

Alkaa hiljallens' mitta täyttyä,
aikansa kutakin,
heikkojäisen maan - tosin osin lumisenkin tienoon
päällä jahkailu ja puuhastelu puuduttaa.

Tuuletusta kaipaa älli,
viiden kuuden boforin raikkaita puhalluksia,
sellaisia jotka kuivaavat
jopa varikkotakin läpikin hikiset luut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PLiNK-PLiNK

PLiNK-PLiNK

Valkoinen yksitoikkoinen maa aavoineen,
huterosti varistettua pyryä kairan sylissä;
lakkapäihin takertuneena hieman vakavampaa.

Tässä sitä seisoo kuin viimeistä päivää,
päivän kesto vajaa tunteroinen,
siihen kahta puolta rapia tunti hämärää.

Sielu puuhastellut ankarasti koko yön,
hössännyt ja pakannut nyyttejään;
luonnonlakisääteiselle lomalle lähdössä.

Humpailee ja lekottelee jossain horisontin takana
seuraavat neljäkymmentäkaksi päivää varjonsa kera
vailla huolen häivää.

Tänne jääneet kiristelevät hampaitaan;
on kärsittävä mustakaapujen joulun kirous -
krääsähelvetti, tingeli-tangeli, plink-plink -,
länsimaisen hapatuksen sietämättömän hölynpöly
niin typerässä keveydessään,
että jos älli ei käyttäisi ehkäisyä,
se tulisi tiineeksi tekopyhästä hyvyydestä.

Joutuisi sitten tulevan syksyn korvalla
tähystämään itäpuolen akkunasta,
josko sattuisi silmään sopivan kirkasta tähteä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PALAPELi

PALAPELi

Autereita mantereen yllä,
meri hehkuu mustana silmänä,
tuulen rikkomissa palasissa valopisteitä;
härnäävät näkimiä.

Roskainen ranta ei innosta,
likainen lilluva ruskea ei houkuta kastamaan vartta,
masentava vesi hyllyy.

Kuulla lounaan sylistä rantaan keskeneräinen silta,
huteron oloinen - pilvivyön kohdalta katki,
kaiteet kai kuviteltava itse.

Kuolleen nurmikon halki litisevän loskainen polku,
keho varustautuneena heittäytymään selkäpiilleen,
ennen kuin lentää persuuksilleen.

Lättänän rivitalon avoimesta akkunasta
kailottaa varoitusta Matti ja Teppo:
"Et voi tulla rajan taa."

Hiljaisuus ratsastaa mainingeilla,
taivuttaa talventörröttäjiä vaivihkaa,
korteikko heilimöi julkeasti martaassa;
näyttää nauttivan vaisusta puhalluksesta.

Palapeli on kasassa - lupa poistua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ONEAN KALSEA

RYTYYTTÄÄ

Liki kokonainen kuu taivaanpiirillä;
makoilee pastellisinisellä patjalla savuviivan päällä
tasaisen verkkaista elämäänsä alaspäin viettäen.

Värit vähissä,
vesi mustan perjantain synkeä;
sinervänvalkoruskea röppö lilluu,
hinkkaa rantakiviä vedenhuokausten tahdissa.

Tästä pitäisi repiä ilon- ja riemun päivä,
riipiä harmaa pilviverho riekaleiksi,
kaivaa sumean sisuksen keskeltä valo;
viimeistä voitelua antamaan -
ennen kesän rumaa kuolemaa.

Uhkarohkea varomaton sirppi,
höllästi huomenkoin puolella;
värjää pilvenlongan yltiöpäisesti punervaan.

Puunto kirkastaa sielua,
valjastaa vastaanottamaan arjen karmean toden;
lumetonta mustaa mantua silmän täydeltä,
kuollutta marrasta.

Vihreä sutattu tyyten pois,
ympärillä inhimillisyyden likaisen kalsea Urbanistan;
loskineen roskineen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

RYTYYTTÄÄ

RYTYYTTÄÄ

Ensimmäinen talvimyrsky on romantiikkaa,
ei vaan millään viitsisi sytyttää roihua takkaan,
eikä alkaa latkimaan sen loisteessa - keskiyöllä -,
lasillista sherryä - niin brittiläistä.

Nääs kun uinuakin pitäisi ne vähät rippeet,
jotka tällä ikää on enää tarpeen;
niidenkin kanssa joutuu laskemaan sataantuhanteen
odotellessaan säädyllistä aikaa.

Meinaan ennen kuin viitsii nousta;
jotta olisi uloskäsin jotenkin
normaalimman oloinen ihmispoloinen.

Lounas rytyyttää ulkona -,
lienee lempohinen syömisestä syöntynyt,
ravistaa yösyömmellä nurkkia.

Vilkaisu akkunasta valaisee tolaa;
kaikki lentokykyiset ja -kyvyttömät lentävät,
sikäli mikäli eivät ole hoksanneet pureutua mantuun
joka kaivautumalla tahi jäätymällä.

Mitä siitä jos myrskyssä puhaltaa,
elon myrskyissä puhaltaa aina,
siinä ei yksilön mielipide paina;
sitä ei edes kysytä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUMiNiRPPA

LUMiNiRPPA

Lumen ympäröivä valkoinen todellisuus;
sen sisällä kaiken kattava ujo rujo runo,
sielusta märkää sanaräntää suoltava mäntä.
Säeryöppyjen kiihkeä pyry.

Pieksujen piirtämä jono koskemattomassa mannussa,
myyrän piiperrys ristiin rastiin niiden yli,
perässä luminirpan - loikkivan kuoleman jäljet.

Arktinen hiipii olemattomin askelin,
äkin se vain on,
ennen kuin ehtii sanoa Lihavakalajärvet
tai paljon muutakaan.

Osia auringosta on talletettu honkaisiin pilkkeisiin;
niitä tulisijaan latomalla saa aikaan valon ja lämmön,
hehkeän keskikesän hetken silmät sulkien.

Uusi lumi ripisee laavun kattoon,
sielu on häipynyt,
livahtanut kuukkelien matkassa syvälle kairaan.

Savun tuoksu hivelee aistimia - lämmin luita;
äänettömiä sanoja tulvii niin,
ettei kaikkia mahdu kakistamaan.

On hetkiä kun hilpeääkin ry'ityttää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiELUN LOMA

SiELUN LOMA

Arktisen hysterian suloinen lumo tanssii,
valmistautuu luomaan huomista;
sarastaa tauolle poistuvien sielujen hämärää.

Elinpiirin iättömien selkosten rikkumattomuus,
kairojen vaitelias äänettömyys leijuu,
raottuu vähäpätöisen aamunkoin yllä
kouralliseen viimeisiä päiviä.

Hiljaisuuden aarre kiirii mykkänä,
huiskahtelee joutilaan kiireettömänä;
sulautuu ihastuksen huokaukseen.

Kulttuurin lähes haavattomat aavat,
nuo autiot ulapat avaavat syliään avaruutta janoaville;
torkkotynkien kärjet viiltävät viiruja
jänkien päällä matavaan taivaaseen.

Elämän tasoittuminen - sielun loma -,
kiireen vaipuminen raukeaan varjottomuuden tolaan;
parasta mitä kaamos voi tuoda ihmiseläimelle.

Pitkän pitkä hetki,
väkevien tuulten uinahdus talviuneen,
ankarien pakkasten pysähtynyt tila.

Vain piisin savu rohkenee porata reikää avaruuteen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KUiSKAUS

KUiSKAUS

Taivaiden rienaavan punaiset kaikkeudet,
ne viiltävät lähes maanpiiriä,
vain outametsä estää hipaisemasta;
pöllyttämästä kalvaan valkoisen hunnunkin eläväksi.

Kaikki tuo kiihottava upeus äärettömästä,
aina huikaisevan ikuisuuden laitamille;
yhdellä pienellä vaivattomalla katsauksella,
pään huiskauksella - kuiskauksella sieluun,
muun elämän tiuskeassa tuoksinassa.

Ei vaivaa - ei aikaa,
silkka tuokio,
kipene malttia seisahtaa
ja siinähän seisot tien poskessa hurmasta vavisten
kun äkkäät näkemäsi väkevän.

Kokonaisuuden loputtomuus - käsittäminen -,
värisyttää sisintä,
kouraisee rintalastan alta.
Jotenkin kummasti -
horisontin pienenä piiperryksenä kiiluvat pisteet
saavat naurattamaan,

Äänekäs hohotus äimistyttää yleisöä,
murkinoiva poropartti jähmettyy leuat vinksalleen
Hoomoilasten ällistyneeksi mykkäkuoroksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KÄKÄTTÄJÄT

KÄKÄTTÄJÄT

Pussata teki mieli kesken astumisen,
lumpsauttaa läskipalat näkimille,
kuvitella koko koreus sokerikuorrutukseksi
ja nuolaista pitkällä kielellä.

Silkalla vilkaisulla - valmis teos;
niin oli somasti huurtunut pitsi
puuskuttajan huulen törrykkään.

Sellaista haipakkaa käytiin peltipailakan jälkeä;
osittain kuntoiluhullutuksen vinkkelistä niin kireää,
että sai rinnan ankarasti hönkimään intervalleissa,
vaikka koirua vain kakatettiin,
ei sen tähellisempää.

Ja sille näkökulmalle käkätettiin siinä pakkasessa,
alkumetsän reunalla,
wanhat kilpikaarnaiset jäyhinä vakavina,
nuoremmat vesat ilosta huojuen.

Koiru katseli arvostelevasti molempia;
mikä lempo se tyhjännaurattaa;
tämä on luonnollinen suolen tarve.

Jatkettiin rauhallisimmissa merkeissä,
hiutaleita tanssahteli - hipsuttivat haistinta;
elämisen sietämätön kutitus pussautti vähän väliä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TULiJUHLA

TULiJUHLA

Jo vain se eilen ehtoolla muka yritti,
varpaita nipisti - tikisti kahteen kymppiin -,
vaan siihen hylkäsi lempo kirsin teon, jään teon;
lällyksi alkoi,
perääntyi wällyjen ankaraa vastarintaa.

Niin kotoisalta ehätti jo tuntua,
pirtin salvoksissa paukkui lupaavasti,
pihan perällä rungoissa napsahteli.

Pukea piti - tällinkiin tämmätä;
Tulijuhlan aika.

Savu ja tervaksen tuoksu leijuu rantteen liepeillä;
hutvailee eeskahtaalle - pois osaamatta,
sipaisee hyväillen haistimia.

Rakotulen mystinen humina kaappaa kainaloonsa,
jätkänkynttelien loimotus saa eloa metsähenkiin,
varjot puikkelehtivat rujoina,
ujoina tanssivat puiden takana mustat lakanat,
nuo riettaat pakanat.

Koreuden yllä kuu puussa,
käkkärän lakkapäähän sotkeutuneena;
oksahäkkyrän taikavarjo lankeaa neitilumeen.
Sokkelosuma kalpeana varjona vitillä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

AMMATTiTAPPAJA

AMMATTiTAPPAJA

Pientä kiristelyä,
kantapäät narskuvat,
ilmiselviä enteitä.

Helminauha kiemurtelee,
poukkoilee kuin oikukas kärmes -
mykkänä jonona äärettömiin;
on siinä ollut Reposella työmaa -
sorhata takaset etusten painamiin koloihin.

Niin hyvää työtä ja jälkeä,
ettei siitä heikkosilmäinen huonoa erota,
eikä terävänäköisen tarvitse edes kumartaa.

Riekkoa on tehnyt;
sitä seuraillut,
valmistellut mielessään eineeksi.

Napannut alkupaloiksi syrjähypyllä myyrän,
haukannut tovin päästä - tuppaalle osuttuaan -,
suolen putsaamiseksi tukon kuloa.

Rapiat sata helmeä vielä - TZAiPU!
Kiepistä yllätetty siirtynyt Ukko ylijumalansa tykö
hyvässä uskossa hangen suojaan.
Siistiä työtä - pienen pieni veripilkku vitilumessa;
ammatti: ammattitappaja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NAUTiNTO-OiKEUS

NAUTiNTO-OiKEUS

Talven tuntua ensimmäisen kerran porstuan rapulla;
kattava - pääpiirteittäin valkoinen mantu,
siellä täällä kolattuja kinoksia silmänlumeeksi.

Peltipailakan jälkiä ylt'ympäriinsä,
aivan kuin pahimman luokan pikkupojat
olisivat rällänneet ummenkulkijoilla -,
mieltä ja järkeä vailla.

Jokohan nyt uskoisi aistejaan;
wanha koirun raatokin hulluuntuu,
riekkuu olemattomien luulöytöjen kera,
ärisee maalle, puulle ja olemattomalle kuulle.

Asettuu vahtaamaan näkymätöntä makkarapalaa
ammoin sammuneen nuotion tykö,
kyköttää tippa maahan saakka huulesta venyen.

Taitaa sittenkin onnistua tämä vuodenaika,
ei mennyt hukkaan pihamaan siivous,
ei tulipaikan teko,
ei polttopuiden hikinen haalaus liki.

Talven se vääntää - sanokoot muut mitä tahtovat;
nyt on nautinto-oikeus.
Häätyykin ottaa kassara ja vestää kiehiset,
josko nauttisi kappaleen tahi pari Huiluntuhtia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ORSiVESi

ORSiVESi

Lupailee ja lupailee,
kuivan rapsakkata kyllä,
vaan ei rohki isolle pakkaselle - sellaiselle;
jolla kansia vahvistetaan tomeraksi.

Ei vongu jää,
sysimustat yöt saa nukkua ulinalta rauhassa,
hyvin pärjää unissa -
ilman vaikkutökötin sullomista kuulimiin.

Päivälliset ajelut kahden jängän välillä,
ryttyytystä;
ummenkulkija ryöhää monin paikoin sohjossa,
orsivesi piilee lumen alla sulana.
Jos ei ole aamulla raato kipeä,
sitä varmaan on kuollut.

Vain näkyipä rantajäälle päästyä,
aavalle tihrustellessa,
jo pari yltiöpäistä hurjapäätä selän päällä;
ulapan reunalla pistelivät juomusta syöveriin.

Ei net henkensä pitimiksi,
se on vaan se kyty - pirullinen polte ja wimma;
perkeleellinen himo saada tuntea se jytinä
kun taimen liinan päässä riehuen yrittää
vielä viimeisenä konstina säilyttää henkikultansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JOSKO

JOSKO

Valoisa aika kutistuu kuin pyy maailman lopussa,
laitimmaisia taivaanpiirin värjäyksiä -
hyvällä tuurilla -,
nekin lähes etelän puolessa jos.

Hät'hätäisiä pilven reunain raotuksia;
kun oikein hoppua pitää,
saattaa ehättää piipahtaa pirtissä,
noukkia kameran hyllystä hyppysiinsä
ja oijustaa lounaalle päin - joen mutkaan,
pää kolmantena jalkana.

Yleensä nuo ilmiöt kuitenkin niin lyhytkestoisia,
että vahtaamaan - ihan sitä tehen -,
pitäisi ryhtyä,
jotta niistä saisi muillekin "päheetä" esitettävää.
Harvoin tärppää,
josko silloinkaan.

Niinpä olemattomankin lumihöytyvän läjitys,
sitten kolalla kyyditys penkan huipun yli
johonkin tuntemattomaan kohtaloon,
tuottaa rivakasti suoritettuna kevyen punan
ja huokuvan rinnan.

Siinä on väriä sekä sattumusta jo ihan kyllin
varjotonta aikaa vartoissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KiSS...

KiSS...

Maa on enää valkoinen laulu,
taulu on huvennut martaan vajaine väreineen
lähes mustavalkoiseksi valokuvaksi.

Leuto lounas pyyhkäisi kuorrutuksen oksistosta,
ennen kuin kukaan ennätti
kunnolla kissaa sanoa ulkoilmastossa.

Otsahiki alkaa kihota pintaan jossain -
suurin ja piirtein kolmensadan askeleen jälkeen -,
paksussa, parikymmensenttisessä,
neitseellisen koskemattomassa umpilumessa.

Hikitippa äityy,
hersyy hersymistään,
vierähtää haistimen kuvetta myöten,
ahavan nahkan kuruja pitkin leuan kärkeen
ja jää siihen toviksi empimään.

Korpin kronkotus saa pään äkisti kääntymään,
puurtamisella ansaittu suolavesipisara tuiskahtaa
ties minne koskemattoman vitin pintaan.

Ei kannata jäädä lempoa suremaan,
pumppuun kierroksia,
ketara nousee tiuhempaan,
uutta pisaraa alkaa pukata otsaryppyjen väliin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne