ONEAN KALSEA

RYTYYTTÄÄ

Liki kokonainen kuu taivaanpiirillä;
makoilee pastellisinisellä patjalla savuviivan päällä
tasaisen verkkaista elämäänsä alaspäin viettäen.

Värit vähissä,
vesi mustan perjantain synkeä;
sinervänvalkoruskea röppö lilluu,
hinkkaa rantakiviä vedenhuokausten tahdissa.

Tästä pitäisi repiä ilon- ja riemun päivä,
riipiä harmaa pilviverho riekaleiksi,
kaivaa sumean sisuksen keskeltä valo;
viimeistä voitelua antamaan -
ennen kesän rumaa kuolemaa.

Uhkarohkea varomaton sirppi,
höllästi huomenkoin puolella;
värjää pilvenlongan yltiöpäisesti punervaan.

Puunto kirkastaa sielua,
valjastaa vastaanottamaan arjen karmean toden;
lumetonta mustaa mantua silmän täydeltä,
kuollutta marrasta.

Vihreä sutattu tyyten pois,
ympärillä inhimillisyyden likaisen kalsea Urbanistan;
loskineen roskineen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne