JOSKO

JOSKO

Valoisa aika kutistuu kuin pyy maailman lopussa,
laitimmaisia taivaanpiirin värjäyksiä -
hyvällä tuurilla -,
nekin lähes etelän puolessa jos.

Hät'hätäisiä pilven reunain raotuksia;
kun oikein hoppua pitää,
saattaa ehättää piipahtaa pirtissä,
noukkia kameran hyllystä hyppysiinsä
ja oijustaa lounaalle päin - joen mutkaan,
pää kolmantena jalkana.

Yleensä nuo ilmiöt kuitenkin niin lyhytkestoisia,
että vahtaamaan - ihan sitä tehen -,
pitäisi ryhtyä,
jotta niistä saisi muillekin "päheetä" esitettävää.
Harvoin tärppää,
josko silloinkaan.

Niinpä olemattomankin lumihöytyvän läjitys,
sitten kolalla kyyditys penkan huipun yli
johonkin tuntemattomaan kohtaloon,
tuottaa rivakasti suoritettuna kevyen punan
ja huokuvan rinnan.

Siinä on väriä sekä sattumusta jo ihan kyllin
varjotonta aikaa vartoissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne