KiSS...

KiSS...

Maa on enää valkoinen laulu,
taulu on huvennut martaan vajaine väreineen
lähes mustavalkoiseksi valokuvaksi.

Leuto lounas pyyhkäisi kuorrutuksen oksistosta,
ennen kuin kukaan ennätti
kunnolla kissaa sanoa ulkoilmastossa.

Otsahiki alkaa kihota pintaan jossain -
suurin ja piirtein kolmensadan askeleen jälkeen -,
paksussa, parikymmensenttisessä,
neitseellisen koskemattomassa umpilumessa.

Hikitippa äityy,
hersyy hersymistään,
vierähtää haistimen kuvetta myöten,
ahavan nahkan kuruja pitkin leuan kärkeen
ja jää siihen toviksi empimään.

Korpin kronkotus saa pään äkisti kääntymään,
puurtamisella ansaittu suolavesipisara tuiskahtaa
ties minne koskemattoman vitin pintaan.

Ei kannata jäädä lempoa suremaan,
pumppuun kierroksia,
ketara nousee tiuhempaan,
uutta pisaraa alkaa pukata otsaryppyjen väliin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne