torstai 23. elokuuta 2012
MYLLERRYS
MYLLERRYS
Meren korviinkuulumaton murina
kirkuvan lintuparven taustalla maailman ääressä;
se jotenkin jaksaa vain kiihottaa.
Lieneekö perustana se tasaisella maalla syntyneen
taakka ihastua kaikkeen tavallisesta poikkeavaan;
tässä tapauksessa epätavallisen poikkeavaan.
Mene häntä ja tiedä.
Joka tapauksessa pieneksi tuntemisen tola - olotila
kiehtoo niin paljon,
että sitä ihan tieten tahtoin hakeutuu
kerta toisensa jälkeen kivisen maan äärilaidalle
ounastelemaan itsensä tuntoja.
Ah mikä onkaan se myllerrys
joka humeetissa vääntää ja kuohuttaa rintaa,
saa silmäkulmat suolaista vettä tihkumaan.
Niin ankaran hurjaa on valtameren yli vyöryvien
maininkien kumu hornan portin mustiin hampaisiin.
Niin wäkevä;
äänetön resonanssi kalliosta tärinänä kantapäissä.
Koko keho nauttii viiltävästä tuiverruksesta,
sielu suorastaan huutaa riettaasti
kun puuskat rienaavat mukaansa.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
KUMMALLiNEN HALU
KUMMALLiNEN HALU
Harmaa tulee jostakin hornasta mykkänä,
se kietoo kaiken näkyvissä olevan vaippaansa,
armoa ei saa kukaan tai mikään.
Kostea suudelma lipoo pienimmänkin pinnan;
sileimmät pirskottuvat pisaroiksi
kun lämpötila likenee nollaa.
Maailma muuttuu muutamassa hetkessä
autereen lipuessa mereltä rantoja hipomaan.
Kohina vaimenee kohdistamattomaksi muminaksi,
muutkin äänet tuntuvat imeytyvän sumuharsoon.
Valo vaihtuu kuultavaksi kajeeksi - hajavaloksi,
josta on vaikea päätellä varsinaista suuntaa;
vain tuoksu vahvistaa meren puolen
ja sitä mukaa kellosta vilkaisemalla auringon sijan.
Kasvojen liikkeenpuoleinen osa kastuu;
kuin ikään tiskiluutulla hivelisi,
vaistomaisesti sitä tapaa pyyhkäisemään
eikä kämmen kuitenkaan kostu litimäräksi.
Se on se tunne - jäähtymisilmiö,
joka panee humeetin ajattelemaan höpöjä.
Kummallinen halu iskee,
tekee mieli alkaa höpöttämään joutavia ääneen;
usvan sisään - niille näkymättömille.
tiistai 21. elokuuta 2012
KAiKiLLA MAHDOLLiSiLLA
KAiKiLLA MAHDOLLiSiLLA
Ei ihminen voi varmaan ikuna kyllästyä
päivän sarastukseen;
ei epuuttaa - uusi on aina uusi
ja viehtymys uuteen oudon kyltymätön,
niin ihanasti varhainen kaje koskettaa kasvoja.
Hipaisee kasteenhuuruisella kosteudella sielua;
laheasti kuin ilmassa leijuva,
hanhen untuvasta erkaantunut haituva poskea
tuulen tuomana kosketuksena.
Siinä ensimmäisten säteiden kutittaessa herää mieli,
norjistuu kieli;
humeettiin patoutuneiden lukemattomien
ihanien sanojen väkevä vuo hakee purkautumistietä,
kuin orastavan tulivuoren alla kuohaava laava.
Kuni aurinkolauluna ryöpsähtävät sanat,
kauniit suloiset sanat - suun mukaiset,
omituiset kiehtovat sanat;
niistä parhaista parhaimmat,
parhaimmassa mahdollisessa järjestyksessä julki
kaikenmaailman ohikulkijoiden varalle.
Ja se laulu - se kuuluu ympäri maailman
jokaisen sarastuksen aikoihin;
kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla kielillä.
maanantai 20. elokuuta 2012
ENNEN KORPiN NOKKiMiSTA
ENNEN KORPiN NOKKiMiSTA
Aloitan kolmannella:
"Maantie on koova käävellä ja reeppuni raskas kantaa..."
viilekkeet viiltävät purevasti olkapäitä,
riippi tuntuu painavan tonnin, ase toisen.
Nooh - maantielle on viis-kuus poronkusemaa,
mutta silti hanhijahti on onni.
Huuruisten silmien läpi tiirailen
sinne tänne epämääräisesti harhautuneita hilloja;
en jaksa innostua,
en edes maistelemaan - pitäisi kyyristyä,
siinä on vaaransa tuiskahtaa nokalleen
ja jäädä siihen makaamaan.
Odottamaan kuolemaa - tai edellä kulkijaa,
josko se huomaisi wiimeisen puuttuvan pelistä
ja palaisi katsomaan ennen kuin korppi nokkii silmät.
Kohennan viilekkeitä,
jatkan harppomista pounikoiden lomista;
wanha viisaus pyörii kielellä:
"Matka ei tapa vaan vauhti."
Helpottaa.
Kun nostan katsetta ja siilaan tasaista maisemaa,
huomaan edessä siintävällä saajolla savua,
sitten tulen loimotuksia kohvepannun alta.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
HAiSTiMEN VALTAKUNTA
HAiSTiMEN VALTAKUNTA
Tuuli nukkuu,
kuuden asteen helle värisyttää
vast'ikään ulos tuulettumaan saatettua ihoa.
Untuvainen pussi tuntui saunalta,
siksi loikkaus toiseen todellisuuteen
kun aamunkoi vasta kajehtii,
ensimmäiset rusot puuntavat pilven longilla,
eikä mistään kuulu hiis-kah-dus-ta-kaan.
Pyhäaamun rauha.
Ensimmäiset kohvivermeitten kalahdukset
saavat koirun raottamaan toista silmäluontaan,
mutta lumpsauttamaan sen takaisin:
"Ai-jaa - sinäkö se vaan..."
Sytytin iskee kipunan, tuohi ahmii tulta - ritisee,
käy tuoksumaan kuin vain tuohi voi - ainutlaatuisena;
jokahinen sitä sytykkeenä käyttänyt muistaa
sen tuoksun aina hamaan hautaan saakka.
Sellainen on ihmiselävän niiskutin.
Mikä käsittämätön määrä erilaisia hajuja
on sen avulla talletettu humeettiin aikaan saamaan
ihan käsittämättömiä takaumia ja mielikuvia;
tarkoin harkittuja valittuja sanoja,
punottuja runoja.
lauantai 18. elokuuta 2012
KEHVELi
KEHVELi
Tylliparven harakanvarpaat rannalla,
luoteen tasoittamalla sannalla tuovat mieleen;
kummallista kyllä - ihan toisen ilmansuunnan,
paljon paljon idemmän ja etelämmän.
Jotenkin vaan niiden varpaanjäljet muistuttavat
näin äkkiseltään hätäisesti ajateltuna thai-aakkosia;
onko asialla yhtään winhaa perää,
se siitä ja sen kestävyydestä.
On kuitenkin hupaisaa kun astelee merenrantaa
jota kuuden asteen lämpöinen vesi huljuttaa
ja mokomat mielikuvat tukkivat esille.
Kaukomaan salaista vaistomaista kaipuuta tai ei,
jos se pentele oikein alkaa vaivaamaan,
kamuan läheisen tunturin päälle tähyämään
näkyykö siitä höykäsen pölähdystäkään.
Jos ei,
niin tukistan itseä opetukseksi williintyneelle sielulleni,
että lakkaa lempohinen hourehtimasta
mokomien haihatusten perään.
Kehveli - tässä mitään tai-maita tarvita,
riittää kun on rantaa sen verta kantapäiden alla,
jotta kastumatta säilyy.
perjantai 17. elokuuta 2012
RiNTAMA
RiNTAMA
Enteilevä kumu taivaanpiirillä havahduttaa,
paitariepu päällä tuntuu ahdistavan nihkeältä,
ilma tuntuu seisahtaneen niille sijoilleen
ja pihapiirin pienet värkkäämisen äänet laimentuvat
kosteassa lähes tyyten olemattomiin.
Oikeastaan kaikki merkit kunnon rytäkästä
ovat joltisenkin kohdallaan - alasin,
tumman uhkaavalla maalattu taivaanranta;
vain itse pääkalu - Herra Ukkonen puuttuu,
ensimmäistäkään salamaa,
saatikka loimotusta ei näy.
Odottavan aika on pitkä,
venyy venymistään - rintamaa kyllä tekee,
mutta taitaa kumuta vain lämpimikseen.
Tämä lempo mikään kunnon wanhan ajan ukkonen ole;
semmonen joka panee penikat ryntäämään kellariin,
akat keskelle keittiön lattiaa hameet korvissa
polvilleen isämeitää lukemaan.
Ei sinne päinkään,
tämä pirulainen taitaa olla niitä €eeuun kotkotuksia,
joutavia uhkakuvia ihmisiä kiusaavista
vieläkin joutavimmista höpö-höpöasioista.
Ei muuta.
torstai 16. elokuuta 2012
PiLKKEiTÄ
PiLKKEiTÄ
Pyylevä käki myhäili nähdessään pylvään päässä
ylvään kuukkelin nyhjäämässä wiime pyhänä
polttopuita kelosta kyhäilevän äijin tulilla.
Tämä kaikki tapahtui Miessivuomassa,
eikä siitä yhdessäkään iltapäivälehdessä otsikoitu.
Poltettavaa pilkottua keloa syntyi sitä vauhtia,
että jos pilkemestaruudesta olisi ollut kyse,
niin mestarista ei sitten epäilystäkään;
hirmuisella intensiteetillä tämä wanha äijinrohmu
asiaan paneutui,
sellaisella, ettei mokomasta kahta puhetta syntynyt,
ei edes siipiveikkojen taholta.
Vaikka etupäässähän toiset olivat kiinnostuneitakin
vain tulipaikalla nautittavista niestoista
ja lisäksi yksi isäksi tullut omista munistaan,
tai pikemminkin niistä kehittyneistä pojistaan;
joitei ollut meinannut omakseen tuntea
kun oli nähnyt net heinäkuun lopulla
Ivalon lentoasemalla etelänpiletit kaikilla kainalossa.
Kuukkeli - se aina näsäviisas humanteri,
sen sijaan vihjaili yhtenään kirvestä pieksävälle äijille,
että olisiko jo aihetta pitää kernaasti
mieluimmin ruoka-asioita käsittelevä symposiumi?
Tai sitten ei.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
ALASKÄSiN
ALASKÄSiN
Tuuli taipuu elokuiseen kesäiltaan,
vaipuu tyyten tyveneksi kuvastimeksi vuonolla;
savu haipuu luiruten,
skaidin takaa kaikuu kaakkurin käheä KARR-gorlii.
Peilikuva ylösalaisin kääntyneestä maailmasta
houkuttelee kääntymään päälaelleen,
astumaan sisään hereään kuvaan.
Ensin on kuitenkin vilkaistava ympärilleen,
ettei ketään vakavasti otettavaa ole lähistöllä.
Siitä se vasta juorun pitäjällä lykkäis',
jos tästä vain nousisi tulen ääreltä yhen äkin;
aikansa sitä tuijotettuaan
ja liukuisi maisemaan hyvästiä sanomatta.
Tulisi sitten pois
kuni on saanut mokomasta riemusta kyllikseen.
Voi lempohinen miten se olisi mukava kokeilla
ryystää kuksan reunalta kohvetta
joka on siinä alaskäsin,
silti valumatta maanpoveen.
Meneeköhän se kohves ylipäänsäkään
kurkkutorvea myöten vastamäkeen?
Se kyllä täytyy kokeilla heti
kun froua lähtee hillapäälarin kera jänkään.
tiistai 14. elokuuta 2012
ViETÄViSSÄ
ViETÄViSSÄ
Rusot ovat palanneet,
aamut ja illat ovat koreita,
silmän pysäyttäviä taivaanrannanmaalauksia,
joihin katse herkästi lukkiutuu;
sielu karkaa haihattelemaan hui-hai
ja hyvinkin vähäpätöiset asiat saavat ilmaa
eetosten siipien alle.
Sitä vaan on vietävissä,
eikä tule oikeastaan lainkaan hanttiin pantua;
siitä vaan - vieköön:
Mie vikisen jos on tarpeen - sillee ihan hiljaa.
Mitätön heinän korsi,
kasvoja hipaiseva koivun ritva,
taimenen pojan pulahdus mustassa kuvastimessa,
tai siikain selkäevän pintaviilto;
kaikki ne herättävät kiehtovia mielikuvia,
saavat yhdistämään hyvin yksinkertaisia
mielleyhtymiä ajatusten ketjuiksi,
joissa sielu mieluimmin vaeltelee.
Silmien sulkeminen onkin mitä varmin tae
aikomuksista paeta tästä tuonne,
loikka-aie Sivistyksestä Kulttuuriin - kääntymys;
mikä on niin pirun hyvä asia
kun sen vain oiwaltaa.
maanantai 13. elokuuta 2012
RiETASTA
RiETASTA
Pilvet soutavat taivaanpiirillä kiireettä;
hädin töin tuskin lipuvat - jos sitäkään,
mutta harvakseltaan olan yli tapahtuvat vilkaisut
muodostavat humeetissa sellaisen mielikuvun,
että liikkuvat.
Ellei sitten tämä pallo jalkain alla
ole syöntynyt pyörimään toisin päin yhen äkin;
mistä sitä tietää kaikkia nykyajan kot-kot-kotuksia.
Olo auringon helottamalla elokuisella kallaalla
on kuin lomailu paratiisin sillä viileämmällä rannalla;
sillä jossa ei sentään tarvitse kaikkea riisua yltään.
Häveliäisyyssyistä.
Voi tyytyä rohjottamaan kanervaisella nummella
sarkahousuissa - pieksut jalassa,
tzekkiläisen paran päällä kenottain
ja antaa siinä auringon kutitella haistimen karvoja
aivan aivastuksen partaalle.
Se on elämää - muuramella olevan hillan,
harakankellojen ja saunioiden kukkameren keskellä
katsella hopeista ulappaa.
Ehken tuo riettaasti tuijottava pässi on sittenkin
kiinnostunut vain hehkeistä uuhista.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
KAHiNOiTA
KAHiNOiTA
Pujoniittu huojuu huomentuulessa;
hehkeä tuuli tuo ulapan sävelmiä sellaisiin korviin
jotka haluavat kuulla,
niille jotka antautuvat sielullaan vastaanottamaan
meren hereitä sointuja aamun kauneuden aikaan.
Loppukesän pysähtynyt tuokio
runokuvineen hipaisemassa syvältä sisintä.
Yksinkertaisen kauneuden moninainen viesti,
signaali harmonian vakavasti otettavasta puolesta.
Sen tajuamisessa saattaa tulla ongelmia,
jos linnoittautuu vain siihen tolaan,
jossa tienatun leipänsä laittaa korjuuseen.
Peli ei toki ole pelattu,
mutta mielen vapauttamisen riitti on suoritettava,
kukin parhaaksi katsomallaan tavalla,
joku esiintymislavalla,
toinen autiolla alavalla maalla,
yksin - oman jumalansa silmien alla.
Kauneus tulee hiipien poimulehden kasteessa,
heinänkorsien kahinassa,
rusosta puuntavien pilvien latvoissa.
Tulee ja saattaa sielun williin.
lauantai 11. elokuuta 2012
ViLLAPELTO
ViLLAPELTO
Illan wiimeinen pisara täyttyy tupasvillasta;
laskevaan vastavaloon pysähtynyt villapelto
saa tuuleen taipuessaan
myrtiytyneen mielen ryntäämään ulos,
loitommaksi kasteisten hillanlehtien keskellä
pysähtyneestä temppelistään.
Päivän puuhien tuottama uupumus on tipotiessään;
oitis pois pyyhkäisty
kun sielu pääsee huitelemaan pikkukajavapartion
kera saaren yllä ilman kahleita.
Voi mikä riemu ja kieputus,
asiaan paneutumattoman mielestä holtiton,
pähkähullun lailla sinne tänne poukkoileva
eimistäänkotoisin.
Jonniinjoutava räähkä elämän alkumeren saaressa.
Kajavain kirkaisujen sekaan piiloutuvat
säveät riemunkiljaisut lomittuvat sopivasti,
jääden tunnistamatta muilta kuin
aivan ehdottomilta ykkösbongareilta.
Kallion kulmalta toiselle pyrähtelevä kivitasku
ihmettelee moista rietasta menoa,
niiaa ja tyytyy ankaraan paheksuntaan.
Vuoksi jatkaa rannan hyväilyä.
perjantai 10. elokuuta 2012
HYPPYSiLLE
HYPPYSiLLE
Tuuli on pysähtynyt,
se uhkaa sulkea syleilyynsä kaiken
tähän olemiseen latautuneen herkkyyden;
muutamia riitasointuja lukuun ottamatta.
Katkeamaisillaan oleva kuoston latva on eräs niistä;
odottaa vain uutta sopivaa tuulta
rojahtaakseen maahan,
päätyäkseen jonkun viluisen kissan tulipuuksi,
kahvivedenlämmittäjäksi tai muuksi.
Toisaalla,
mustan lompolon kalvolla,
räns'tynyt lumpeenlehti.
Kenenkähän nokka sen lie lyönyt risaksi?
Sinnittelee vielä toisesta reunastaan emässään kiinni.
Yhtä kaikki riitasointujen orkesteri,
olipa niitä jokunen vielä lisää tai ei,
täydentää tämän herkän ainutkertaisen tilan;
tolan rikkoo vain kuikkaparin haikea huuto,
jostakin tuonpuoleisesta.
Kuksasta läikähtää hyppysille.
Juhlallinen akti tulee siitä
kun hirvilehmä vähät välittämättä
astuu karhakiston halki kiskomaan lompoloa tyhjäksi.
torstai 9. elokuuta 2012
HiLLAHÄÄT
HiLLAHÄÄT
Hillasuota kyntää kumma tumma hahmo,
ruukaltaa,
kahmoo kaksin käsin - suuna päänä hosuu,
osuu kultaa tursuvaan pounikkoon.
Käy kontallensa rakan louhikkoon ja haalii,
perinteitä vaalii;
nuput, suput, muuraimet ja kypsät...
kaikki näpsitään kyltymättömän ämpärin syöveriin.
Kaikki mahdollinen aina wiimeiseen hillaan.
Jotenkin liikuttavan pöyristyttävän nöyränä,
höyryää köyryssä selin takaperin ahnas,
kääntyy ja vääntyy - kurottaa, ulottaa,
oikaisee selkäänsä saajossa,
joikaa pitkin jänkän sänkeä.
Äkkää ettei räkkää nimeksikään.
Jossain toisen saajon rakan nokalla
kiekuva kotka kutsuu poimijoita einehtimään,
kuontumaan maallisen onnensa lomassa,
jos vain malttavat hylätä tuokioksi pyhänsä.
Jälki on liian kaunis kuvattavaksi.
Musta vana ristiin rastiin nevan pintaa
kertoo sen mitä kuvaamatta jää;
on hillakansan häät.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
KULTAKUUMEHUUME
KULTAKUUMEHUUME
Kullankeltaisia marjoja loputtomiin sammalmatolla,
suopursun huumaavan tuoksun alla;
on menossa sellainen kullanhuuhdontaoperaatio,
ettei siihen tarvita byrokratian lupasavottaa.
Ahneus tarttuu - kultakuume saa otteen sielusta
kun marjikko yhä vaan sikeentyy.
Näyttää kuin se saartaisi poimijan joka puolelta;
motittaisi niin ettei pian osaa nokkia mistään.
Liian paljon, ylettömiin yhdelle ihmiselle.
On lämmin tyven, sielua raapiva hiljaisuus,
räkkä hiipumisvaiheessa - ei isommin kiusaa.
Hiki valuu otsalta silmille - kulta muuttuu massaksi,
on vaikea erottaa hyppysiin otettavaa.
Mehuinen käsi pyyhkäisee otsaa.
Kotkan kirkaisu jossakin jänkäsaarekkeen liki;
nopea olan yli vilkaisu kertoo,
että siellähän se wanha epeli istua nakottaa,
ojentelee ja sukii höyheniään kuoston oksalla.
Pysähtyy väliin ojentamaan kaulaansa,
haravoi katseellaan aavan laitaa,
kohauttaa tympääntyneen oloisena siipispankkojaan,
mumisee suupielestään:
"Hillaa, hillaa ja hillaa - ei yhtään pomppivaa villaa!"
tiistai 7. elokuuta 2012
ELÄMÄÄ KULTTUURiSSA
ELÄMÄÄ KULTTUURiSSA
Verenpunainen taivas kuvastuu veden kalvolta,
samaa tyventä viiltää kuikan huuto;
saarten kilpailevat kaiut otattelevat
kuka niistä toistaa kaakkurin parhaiten.
Iltayön kosteus tiivistyy pinnoille,
mutta nuotion lämmön kehä pidättää
kaiken tarpeellisen mukavuuden kuivana
ihan ilman aikojaan,
joten yökyöpelit voivat keskittyä olennaiseen:
savun tuoksuun,
ähkäisyihin ja kirveleviin onnenkyyneliin samalla
kun omistautuvat lättypannun taidonnäytteisiin.
Sellaista elämä on Kulttuurissa;
sivistys köytetty liikkumattomaksi myttyräksi,
nostettu raksista vankkaan kelon oksaan
kapula suussa pysymään vaiti.
Jäljelle jääneet osaavat arvostaa sitä,
minkä ovat itse oppineet omalta elämältään.
Paremmisto, mielensäpahoittajat, uusvakavikot
sekä suvaitsevaiston ydin...
net on jätetty Sivistyksen valjulle rannalle
huutelemaan arvolatauksia tuuleen.
Tietämään yhä vähemmästä ehdasta yhä enemmän.
maanantai 6. elokuuta 2012
ELÄMÄNTYÖ
ELÄMÄNTYÖ
Vuoksen hylkäämä siloinen santa erottuu
parahultaisesti askeleen mitan
kaiken ympäröivän harmaan massan sisällä.
Uudesta jalanjäljestä näkee sannalla puolet,
wanhasta toisen mokoman.
Vesi täyttää varpaiden kuopat,
kantapään kohdalle tihkuu lompolo.
Kulkeminen silmät auki sokeana kiihottaa;
tiedä häntä,
milloin osuu pahki äksyyn hirvaaseen,
milloin lampaaseen
tahi juksaveneen partaaseen.
Majakkaluodon kirjohylkeet pitävät kilvan metakkaa
äänekkääseen kukkaan puhjenneiden
sumusireenien kera - arktinen oratorio.
Naapurin hassu leikkaa hernerokasta kuutioita
ja rakentaa niistä linnaa lumenpuutteessa;
kipeän sielunsa sortumatonta pilvilinnaa
rannan ikuiselle graniittikalliolle.
Onko sitten mitään ehdampaa
kun elämäntyönä on jatkuvasti uusien kuutioiden
viipalointi - loputon uudisrakentaminen?
sunnuntai 5. elokuuta 2012
HONKiO
HONKiO
Lape sukeltaa,
säännöllisesti, verkkaan, sulavasti,
piirtää pois noustessaan
vettä tippuvan kaariviivan tyvenen pintaan.
Uuden elämän saanut honkio lipuu joen kuvastimella.
Hyvien käsien mestarinäyte,
muinaisten esi-isien wanha juhta juhlakunnossa;
sojuu ylpeänä,
vankkojen käsivarsien vauhdittamana myötäleeseen,
vain pieni kuoha emän kahtapuolta,
perässä hailea vaahtovana;
reiät kalvolla melan jäljiltä siloutuen.
Ja se meno - niin ihailtavan keveää,
että ranta-ahteella nieleskellään ilosta,
tuo silmien kiilto ei johdu savusta
vaan kauneuden käsittämisestä.
Laskevaan aurinkoon lipuva köykäinen alus,
äänettömänä,
sulautumassa rannan varjojen siimekseen.
Mitä kummaa sitä vielä osaisi kaivata?
Mustan padan hiljalleen poriseva valkea sisus;
rantakala juuri nuotatuista muikuista.
Elämää suurempi laulu.
lauantai 4. elokuuta 2012
KOLMiJALASSA
KOLMiJALASSA
Kuulas kalvakka ehtoo;
kaikenkaikkiaan äkin viilentynyt ilta tuo mieleen
lapsuuden uintireissut orastavan syksyn kynnyksellä.
Oi aikoja - oi tapoja!
Pois sieltä-komentoa on vaikea noudattaa,
sillä vedessä pulikoiminen tuntuu lämpimämmältä
kuin sukkelaan viilentyneeseen ilmaan pujahtaminen.
Muutamain voimasanojen jälkeen sitten;
leuka väpättäin - nahka sinisenä hytistään märissään,
ja hippulat vinkuen suoritaan vihdoin,
uhkaavan myrskypilven jo kohotessa laiturin ylle,
rantasaunan savulle tuoksuvaan lämpöön.
Mikä Onnela se wanha tummunut hirsiristikko onkaan
kun älli viimein voittaa
kaikkia käskyjä vastaan sinnittelevän lapsen mielen;
sitä läträtään wiimeiset haaleat,
muuripadasta löytyvät rippeet
kuhmuisella alumiinikauhalla ylle
ja ollaan oman elämän pieniä sankareita.
Kaislikossa suhisee,
rantakala muhii ja puhisee nokisessa padassa,
kolmijalassa;
ennennäkemätön nälkä kaihertaa vatsaa.
perjantai 3. elokuuta 2012
HiLLiTÖN SYYSTANSSi
HiLLiTÖN SYYSTANSSi
Vilpoisa tuuli joka ihoa linnunlihalle saa,
koskettaa sillä kurin,
että haistin valpastuu,
kääntää päävärkin vastaseen
ja ryystää reiät ammollaan;
nuuskii, makustelee,
analysoi tuulen selkään sälyttyneitä ärsykkeitä
vuosikymmenten saattamalla kokemuksella.
Selvä teeri - syksyn tunnusteleva maku,
viipyilevä, pohjoisen rinteeltä napattu,
seassa aimo annos suopursua,
ja niin pirullisen pieni kipene vanamoa,
että se kyllä jää useimmalta huomaamatta;
ähä-ähä - siellä se kuitenkin on.
Lempo soikoon;
jokin tästä vielä puuttuu - kuren haikea huuto,
utuisen niitun takaa kuulaasta huomenesta.
Elämisen yhdeksäs veisu ja hillitön syystanssi;
niitä se tämä aamu on vajaa.
Parasta vajota takaisin pölkylle,
ottaa kuksa kouraan ja siinäpä siinä;
tulen sulattaessa ryytyneen ihon,
sitten laskea luomensa unen ja valveen rajatilaan
nähdäkseen kurkien riipaisevan lähtöriitin.
torstai 2. elokuuta 2012
ELOiLO
ELOiLO
Väreilevä lämmin kelo-oksan yllä,
aikansa päästä siihen osuu kelmeä kuun mötikkä;
halkiaa mustan varjon voimasta kahtia,
puolittuu silmissä ja jatkaa eheytymistään.
Ei sitä loppujen lopuksi
niin hirveästi tarvita sielunsa vilvoitteluun;
kannonnokka peikkometsässä,
wanhojen aihkien luppoa valuvien oksistojen alla.
Siellä - suojaisessa huomassa huomaamassa
korppiparin kronkutus,
kuukkelin liirum-laarumit herkkupalasta,
jonka veisi serkulleen.
Täyttä pötyä.
Pyrähtää muutaman rungon katveeseen
ja muuttuu omaksi serkukseen.
Moisesta kyllä eetos virkistyy,
antaa tilaa ilolle,
naurattaa niin, että on vaikea pidättää.
Pinttyneen tavan mukaan
on kuitenkin ensinnä vilkuiltava ympärilleen,
ettei vaan kukaan ole kuulemassa,
kun sielu tekee syntiä.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
SYDÄMEN LÄPÄTYKSiÄ
SYDÄMEN LÄPÄTYKSiÄ
Elokuu,
kaunis, pehmeän sävyisä elokuu kapuaa taivaanpiirille
suuremmin asialla metelöimättä.
Jotenkin vain yön sävyjen muuntuessa syvemmiksi,
myös ajatuksen ennoissa tapahtuu jotain,
ounastelua, uudelle tolalle asettumista;
uudelle radalle - ikään kuin uudella vaihteella.
Vaikka syksyä ei ole vielä havaittavissa
mistään luonnonmerkeistä juurikaan,
sielu kuitenkin jo noteeraa sen perinteisen haikeuden,
joka kesän ehtymiseen liittyy.
Esiin nousevat tuon tuostakin
lintujen kiihkeät lisääntymisriitit,
vihreän suorastaan raivoisa lisääntyminen,
alkukesän tyvenen kesäillan heleys joen ahteella.
Yöttömän yön paikoilleen pysähtynyt aika.
Tuota kaikkea
ja montaa muuta elämystä sitä taas valmistaudutaan
odottamaan liki vuoden päivät.
Pieniä kohokohtia - nyansseja,
sydämen läpätyksiä ja selkäpiin karahduksia,
elämän suolaa, joka tekee elämästä elettävän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
