HONKiO
Lape sukeltaa,
säännöllisesti, verkkaan, sulavasti,
piirtää pois noustessaan
vettä tippuvan kaariviivan tyvenen pintaan.
Uuden elämän saanut honkio lipuu joen kuvastimella.
Hyvien käsien mestarinäyte,
muinaisten esi-isien wanha juhta juhlakunnossa;
sojuu ylpeänä,
vankkojen käsivarsien vauhdittamana myötäleeseen,
vain pieni kuoha emän kahtapuolta,
perässä hailea vaahtovana;
reiät kalvolla melan jäljiltä siloutuen.
Ja se meno - niin ihailtavan keveää,
että ranta-ahteella nieleskellään ilosta,
tuo silmien kiilto ei johdu savusta
vaan kauneuden käsittämisestä.
Laskevaan aurinkoon lipuva köykäinen alus,
äänettömänä,
sulautumassa rannan varjojen siimekseen.
Mitä kummaa sitä vielä osaisi kaivata?
Mustan padan hiljalleen poriseva valkea sisus;
rantakala juuri nuotatuista muikuista.
Elämää suurempi laulu.
Tervan haju tunki läpi näytön kajareista ja jäi pirtthiin leijumaan ku tuon runon luki. Kyllä nuo kuttaperkkakiulut kalapenee tuon rinnala.
VastaaPoistaTalkkarille:
PoistaSe on komia kapine, jos viimesilleen tehty.
Aivan ja se terva - AH!