HiLLAHÄÄT
Hillasuota kyntää kumma tumma hahmo,
ruukaltaa,
kahmoo kaksin käsin - suuna päänä hosuu,
osuu kultaa tursuvaan pounikkoon.
Käy kontallensa rakan louhikkoon ja haalii,
perinteitä vaalii;
nuput, suput, muuraimet ja kypsät...
kaikki näpsitään kyltymättömän ämpärin syöveriin.
Kaikki mahdollinen aina wiimeiseen hillaan.
Jotenkin liikuttavan pöyristyttävän nöyränä,
höyryää köyryssä selin takaperin ahnas,
kääntyy ja vääntyy - kurottaa, ulottaa,
oikaisee selkäänsä saajossa,
joikaa pitkin jänkän sänkeä.
Äkkää ettei räkkää nimeksikään.
Jossain toisen saajon rakan nokalla
kiekuva kotka kutsuu poimijoita einehtimään,
kuontumaan maallisen onnensa lomassa,
jos vain malttavat hylätä tuokioksi pyhänsä.
Jälki on liian kaunis kuvattavaksi.
Musta vana ristiin rastiin nevan pintaa
kertoo sen mitä kuvaamatta jää;
on hillakansan häät.
nuo sanat joita pohjoisen mies kirjoittaa on kuin koruja tämän kirjakielen koukeroissa. vaikka en edes ymmärrä kaikkia sanoja, arvailen vain. valtava rikkaus tuo pohjolan kieli
VastaaPoistaAikatherinelle:
PoistaKiitän ja kumarran kauniista sanoistasi.
Tämä on tätä - rakkautta kieleen.