ViLLAPELTO
Illan wiimeinen pisara täyttyy tupasvillasta;
laskevaan vastavaloon pysähtynyt villapelto
saa tuuleen taipuessaan
myrtiytyneen mielen ryntäämään ulos,
loitommaksi kasteisten hillanlehtien keskellä
pysähtyneestä temppelistään.
Päivän puuhien tuottama uupumus on tipotiessään;
oitis pois pyyhkäisty
kun sielu pääsee huitelemaan pikkukajavapartion
kera saaren yllä ilman kahleita.
Voi mikä riemu ja kieputus,
asiaan paneutumattoman mielestä holtiton,
pähkähullun lailla sinne tänne poukkoileva
eimistäänkotoisin.
Jonniinjoutava räähkä elämän alkumeren saaressa.
Kajavain kirkaisujen sekaan piiloutuvat
säveät riemunkiljaisut lomittuvat sopivasti,
jääden tunnistamatta muilta kuin
aivan ehdottomilta ykkösbongareilta.
Kallion kulmalta toiselle pyrähtelevä kivitasku
ihmettelee moista rietasta menoa,
niiaa ja tyytyy ankaraan paheksuntaan.
Vuoksi jatkaa rannan hyväilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi