RUNOSARJA

TUULi ViE HiUKSiA

Meri oli päätynyt olemaan poikkeuksellisesti sininen,
sinä päivänä;
turkoosin sininen.

Ilmassa lenteli uusia tuulia,
linnuilla oli vaikeuksia väistellä niitä
vaikka kaunis oli päivä,
ylettömän kaunis.
Ja niin heleä.

Orastavan syksyn suorastaan saattoi aistia;
haistaa ruskan tulevat tuoksuvat värit,
niiden hehkun,
auringon yhä matalammalta radaltaan valaisemina.

Vavisuttava päivä tunkeutua matalalla roikkuvien
harmaiden pilvien alta ehtoolla
valon värittämään maailmaan;
keskelle heloittavaa syyssuvea.

Kaakkoisen tyrskyt vihmovat kasvoja,
tuuli vie hiuksia
kun kuuntelen sinistä sinfoniaa
ikiaikaisen kallion viltolla silolla pinnalla.

Puuska täyttää huutoon avatun suun
ja kuivaa silmänurkkien suolaiset pisarat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MAJAKKA

Tanakka majakka seisoa törröttää yksinäisenä
meren autiolla rannalla,
leppoisena - tuiverrus puuttuu tällä erää;
sattuu hanakasti satunnaisen kulkijan silmään,
koska muuta luonnosta poikkeavaa ei niillä seuduin ole.

Puuskahtelee tavanomaisesti,
pientä ryppyä saa veden pinta,
mutta vaahtopäät jäävät tulematta.

Vuoksi hoitaa omaa virkaansa - pian huipussaan,
sellaisella säntillisyydellä että kateeksi pistää;
se on aina ajallaan - olipa tyyntä eli myrskyä,
ihminen ei.

Wanha merikotkan motlake kaartaa  paikalle,
osautuu kuin sattumalta kirjavan lokkiparven ylle
ja saa heti säpinää aikaiseksi..

Jumalattomalla kahinalla koko sakki
pyyhältää oitis siipispankoilleen.
Jokainen kynnelle kykenevä ehättää luikkia pakoon;
ketään ei kiinnosta asettua kotkan ruokalistalle.

Erityisen ankariin oloihin rakennettu majakka
ei lotkauta korviaan moiselle episodille;
jatkaa olemistaan kuin tyhjää vain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KiViSiÄ AJATUKSiA

Kivien rakkaus veteen on aivan uskomaton.
Kuuntelin sattumalta eräällä Kalinarannalla,
vuoroveden paiskoessa niitä maalle,
kuinka ne kalisten pyörivät takaisin emonsa syliin
muistuttaen äänekkäästi rakkaudestaan.

Tämän niin mieltä kiehtovan Hornanhammasperän
kivillä ja kallioilla on aivan erityisen piiiitkä tarinansa.
ei kukaan luojan luoma jaksa kuunnella sitä jatinaa.

Nooh, mielenkiintoinen tosin - myönnetään,
mutta ylen pitkäveteinen, se täytyy sanoa;
lojua nyt ensin muutama vuosimiljoona paikallaan,
sitten maaemä hetken oikusta kääntää kylkeään
ja panee ranttaliksi.
Kaikki on yhen äkin mullin mallin
taas lähimmät seuraavat miljoonat vuodet.

Se mikä oli merenpohjaa,
onkin sitten hupskeikkaa - taivaanpiiriä vasten,
kupeet rutussa vinksin vonksin;
kaikki entisen kuoren päälle ehättänyt kasvikunta
länällään vasten merenpohjaa.

Kyllähän moisesta toki tarina saa,
jos vain kuuntelijoilla piisaa aikaa
ja eritoten kärsivällisyyttä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NORJALAiSiA HUOMENiA

Aurinko meinaa ujostella,
ujuttautuu kuitenkin hetken jahkailun jälkeen esiin
ja pujahtaa taivaanpiirille.

Jossakin Novaja Semljan tienoilla;
alkaa porottamaan tämä
niin kuin muutkin.

Meri on sileä,
horisontin päällä leijuu kermavaahtoa
jakaen taivaat ja maat eri päälleen.
Oranssipuna alkaa hailakoitua
puunnoiksi pilven lonkiin.

Pikkuhiljaa käynnistyvä tuultokone tekee
koeponnistuksia - harjoituspuhalluksia;
kyllä se siitä vielä saa itsensä kiihottumaan
ja riehaantuu ihan kunnon puhuriksi.
Se näillä Pohjanpojilla on tapana.

Ei siinä mitään,
hyvin tämä aamu käynnistyy;
maisemakin saa jotenkin inhimillisemmän sävyn
vaikka yön varjojen pehmentämä
salaperäinen muinaisuus kiehtoo.

Sammaleet alkavat erottua ankarasta pinnasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MYLLERRYS

Meren korviinkuulumaton murina
kirkuvan lintuparven taustalla maailman ääressä;
se jotenkin jaksaa vain kiihottaa.

Lieneekö perustana se tasaisella maalla syntyneen
taakka ihastua kaikkeen tavallisesta poikkeavaan;
tässä tapauksessa epätavallisen poikkeavaan.
Mene häntä ja tiedä.

Joka tapauksessa pieneksi tuntemisen tola - olotila
kiehtoo niin paljon,
että sitä ihan tieten tahtoin hakeutuu
kerta toisensa jälkeen kivisen maan äärilaidalle
ounastelemaan itsensä tuntoja.

Ah mikä onkaan se myllerrys
joka humeetissa vääntää ja kuohuttaa rintaa,
saa silmäkulmat suolaista vettä tihkumaan.

Niin ankaran hurjaa on valtameren yli vyöryvien
maininkien kumu hornan portin mustiin hampaisiin.
Niin wäkevä;
äänetön resonanssi kalliosta tärinänä kantapäissä.

Koko keho nauttii viiltävästä tuiverruksesta,
sielu suorastaan huutaa riettaasti
kun puuskat rienaavat mukaansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!