torstai 9. elokuuta 2012

HiLLAHÄÄT


HiLLAHÄÄT

Hillasuota kyntää kumma tumma hahmo,
ruukaltaa,
kahmoo kaksin käsin - suuna päänä hosuu,
osuu kultaa tursuvaan pounikkoon.

Käy kontallensa rakan louhikkoon ja haalii,
perinteitä vaalii;
nuput, suput, muuraimet ja kypsät...
kaikki näpsitään kyltymättömän ämpärin syöveriin.
Kaikki mahdollinen aina wiimeiseen hillaan.

Jotenkin liikuttavan pöyristyttävän nöyränä,
höyryää köyryssä selin takaperin ahnas,
kääntyy ja vääntyy - kurottaa, ulottaa,
oikaisee selkäänsä saajossa,
joikaa pitkin jänkän sänkeä.
Äkkää ettei räkkää nimeksikään.

Jossain toisen saajon rakan nokalla
kiekuva kotka kutsuu poimijoita einehtimään,
kuontumaan maallisen onnensa lomassa,
jos vain malttavat hylätä tuokioksi pyhänsä.

Jälki on liian kaunis kuvattavaksi.
Musta vana ristiin rastiin nevan pintaa
kertoo sen mitä kuvaamatta jää;
on hillakansan häät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

2 kommenttia:

  1. nuo sanat joita pohjoisen mies kirjoittaa on kuin koruja tämän kirjakielen koukeroissa. vaikka en edes ymmärrä kaikkia sanoja, arvailen vain. valtava rikkaus tuo pohjolan kieli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikatherinelle:
      Kiitän ja kumarran kauniista sanoistasi.
      Tämä on tätä - rakkautta kieleen.

      Poista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi