SEPÄ iKÄVÄÄ

SEPÄ iKÄVÄÄ

Riemunkirjavia hulluja eetoksia killumassa
epämääräisessä rykelmässä jängän yllä hälisten;
liehuvat oikukkaan kottaraisparven tapaan
äkin suuntaa vaihtaen,
kuni vyöryvät sitten rannan tyysijaan levolle.

Vankkojen aihkipuiden lakkapäät taipuvat,
pankaoksat notkuvat katkeamisen äärirajoilla;
sanoinkuvaamaton meteli syntyy ja kuolee kohahdukseen,
tovin päästä yksikään maallinen ei enää erota
mitään tapahtuneeksikaan,
ei edes vilkkaimmassa mielenlennossaan.

Maailma vain on tällainen;
kaavan mukaan mokomaa ei tapahdu,
ei sitä siksi voi ajatella, mielenkuvitella.
Eipä tietenkään, muotti puuttuu - ei ole vormua.

Maailmaamme eivät mahdu vaaleanpunaiset puut
tai sininen aurinko;
aina kun sellaisen näkee - tulee outo olo,
vaistomaisesti tulee vilkaiseeksi eeskahtaalle:
- näkevätkö muut minun näkevän?

Kun harmistuneena huomauttaa ensimmäiselle lapselle
ettei lempoa ole ennen nähnyt, niin se sanoo:
"Sepä ikävää."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!