SOOLO
Mystinen terhen kumpuaa sulasta mustasta,
tanssittaa itseään esiripuksi punaisen auringon eteen,
valo tulee taittuneena vaakasuorassa,
tismalleen metsänreunan tasalla;
jakaa värjäten maailman punaiseen ja tummaan.
Muutama narskuva askel vasemmalle - tai oikealle;
se käy hiljaisuudessa korvaan,
mutta hivuttautuminen tuottaa kiehtovia illuusioita.
Värin vaihtamiseen riittää kyykistyminen.
Kukaan ei ole näkemässä omituista sooloa.
Tumma pyörteinen vuo sivuuttaa kapeikon eleettä,
vapaus laventaa oitis,
kuni perspektiivi kaventaa sen taas viiruksi;
sopivasti ennen jään alle pujahtamista.
Haamut loikkivat viime tingassa riitteelle.
Helena Karan sisko huljuttaa varpaitaan vesikivellä;
pujahtelee uomaan niin sukkelaan,
että näpsäykset tuottavat tärähtäneitä ruutuja.
Ylävirran puolelta joukaisten kiljuntaa,
höperehtivien kuulimien takaumia joulukuulta;
vaikka kuin pidättelee,
pää tahtoo sittenkin vääntyä,
kääntyä tarkistamaan onko kuulossa vikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi