KUOSTO

KUOSTO

Huurteinen, paukkuva metsä,
äänet singahtelevat iukuen eeskahtaalle,
kaiku toistaa - sekoittaa pääpoloa hurmokseen saakka.

Sellainen räime saa helpohkon kevyesti
jo muutenkin itsensä kovin pieneksi noteeraavan
kokemaan luukasansa vieläkin pienemmäksi;
toki sievässä,
untuvalla kuorrutetussa nahkapussissaan.

Mutta että,
sitten yksi konkollaan oleva kuosto,
sen väkevä, harottava varjo kuun kelmeässä valossa;
kun siihen osuu oma ja sekoittuu,
sitä vaan yht'äkkiä ei ole olemassa.
Vain orpo, huurtuva ajatus pakkasilmassa.

Jos joku kekkaa lyödä rukkaset äkisti yhteen;
sekin karkaa - varisee hopeahileinä nietokselle
ja siinä koko juttu.
Mustat kumisaappaat törröttävät ammottaen.

Merkitään tiedoksi,
löytäjä vie kynnet nimismiehelle;
tämä raakkaa henkitunnuksen konttakirjasta.
 
Paukkupakkanen myhäilee muina miehinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!