SiELUA KUTiTTAA
Tuntuu vihdoin kotosalta,
suven tuntumassa on saanut hiiviskellä työkseen,
sadatella moniaita viikkoja umpuilmassa;
jängät vuotavat,
jäät lainehtivat.
Siunailua on piisannut.
Alkoi aamusta kirkastumaan,
kirjokansi paljastui,
aamun orastus lupaili kohenevaa valoa,
vaikkei aika ole vielä ihan prikulleen.
Hymyilyttää,
tuikea pakkanen napsahtelee puissa,
iukaisee niin,
että kaiku sinkoilee oman aikansa,
hortoilee pitkin koivikkoa - piipahtaa vaarassa,
ennen kuin osautuu osoitteisiinsa.
Ponteva on kimakka paukku,
ripistää huurretta hopeasateeksi
kuoston oksalla istuvan tintin varpaiden välistä.
Saattaa se nyt olla kuvitteluakin,
mutta niinhän se runossa aina lähes kaikki
mikä ei ole totta.
Vaan valhetta ei sitten kipenettäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi