AUTiOTUVAN AUTUUS

AUTiOTUVAN AUTUUS

Hämärä tahi pimeä, sade, myrsky, tyyni ja hiljaisuus, kummallisella tavalla inimisen mielikuvitus alkaa laukkomaan kun jokunen tekijä yhdistyy toiseensa. Soppaan tarvitaan mausteeksi vielä väsymystä, ehkä hylätyksi tulemisen tunnetta tai kaipuuta toisesta ynnä ripaus heikkoa itsetuntoa sekä hyppysellinen arkuutta.

Kärmeskeitto valmistuu kun astua paarustaa tunnin toisensa perään jänkää, väliin upottavaa lettoa elokuun loppupuolella, kun alkaa jo olla pimeää yösyömmellä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Aikansa maamerkkejä seurattuaan tulee siihen tulokseen, että jossakin lähitienoolla pitäisi harmahtavan autiotuvan olla. Varmoja merkkejä on ollut näkövissä jo jonkin aikaa. Da Capo-suklaapatukan haalistunut käärepaperi - vahingossa tippunut reitille. Kantapään kivestä murtama jäkälän palanen. Tuossa heinätuppaassa ilmiselvästi erottuva vaelluskengän jälki.
Tästä selvästikin menee jotos, jota muutkin vaeltajat ovat seuranneet.

Vain kun jo vätystää. Tekisi mieli istahtaa ensimmäisen pounun päälle, joka sattuu silmään ja nostaa reppu pykälästä, kiskaista hattu varvikkoon ja kuivata otsanahkaa. Kenties kulauttaa jokunen vesipisara santapaperilta tuntuvan kielen päälle ja huuhdella samalla liemellä kuivuutta pölisevä kulkku.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ei - sellainen peli ei nyt tällä erää vetele. Autiotuvan on oltava tässä jossakin lähistöllä. On pakko haarustella, ei kannata jäädä enää välille. Kun sen sitten lopulta hoksaa, mieliala kohenee ja jalka nousta leppasee jo puolta kevyemmin tuvan nurkalle saakka, niin paljon se helpottaa.

Kun katto ja lavitsa ovat tukemassa mielialaa, sitä kummasti jaksaa vielä paneutua itsensä huoltamiseen, eineen tekemiseen, vaatteiden kuivattelemisiin ja tuulettamisiin.

Sitten tuvan kohennus, tulipuiden teko ja haalaus ja vasta viimeisenä, jaksamisen ja sankaruuden palkintona saa rojahtaa rentona petille, makuupussin päälle. Laittaa silmät kiinni ja miettiä, iitrailla päivän kulkua ja näkymiä, edesottamuksia.
Näkökulmia ja oivalluksia joita taipaleen aikana on humeettiin juolahtanut tai sinne pesän tehnyt ja jäänyt pyörimään kuin pyörteensilmä koskessa.

Niissä sitä on monasti yksinäisellä kulkijalla setvimistä tuntikausiksi. Kädet niskan takana ristissä sitä saattaa tuijotella silmät lupsollaan kattotuolia tai lautoja. Miten kulloinkin sattuu kussakin mörskässä nyt sillä erää olemaan.

Ei siinä aikaa lasketa, valmista on tultava, asiat on saatava käsiteltyä tolkuksi. Eihän siitä muuten mitään tule. Jäävät pirut muuten pyörimään humeettiveteen vuosikausiksi. Joskus jopa iäisiksi ajoiksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tulikin siinä saattaa ehättää sammumaan jos on äkkinäinen tällä sektorilla. Vaan kokeneelta ei sammu. Sellainen jutikka älyää jo syötyään varustaa tulipesän semmosilla syötteillä, että kevyesti kestää nelisen tuntia kölliä ja tasapainotella ällinsä juoksua ennen kun tarvitsee nousta vielä hämärissä könyämään lisää puuta ahnaan tulen nieltäväksi.

Ketevä on sitten siinä vaiheessa samalla jo mustakylkinen kana nostaa reunalta varimasta likemmäksi tulen kitaa, että se alkaa antamaan happi- ja vetymolekyyleille kyytiä. Jotta sitten nämä janoisina sihisevät, pulputtavat ja tinkaavat matkamieheltä kohvenpöönää itseensä liukenemaan.

Siinä se on. Se on siinä koko hetki, täydellinen, siunattu hetki. Kullakin oman jumalansa mukaan. Tietysti.

Siitä se on soma - autiotupa, etenkin jos sinne sattuu osautumaan niin, ettei siellä vieraista ole muuta kuin pierunhaju korkeintaan, että silloin jumalillakaan ei ole tungosta. Eikä tule riitaa herkästi.

Omalleen saa puhua ääneenkin, jos vain ite haluaa ja saapi olla puhumatta, jos on sellainen joka osaa lukea pelkkiä ajatuksiakin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Vain jos ei ole enää siinä vaiheessa mitään käsiteltävää päälle, vain tyhjää, yksinäistä, oneaa olemista, niin sitä kohvenkin jälkeen vain lisää tulipuita. Pujahtaa pussiinsa ja alkaa odotella orvohkona Höyhensaarille kyytiä.
Aikansa vahattuaan sitten sammahtaa väsynyt raato ja siirtyy horroksen puolelle. Horottaa tukkina syvänunen vaiheen ja nollaa muistinsa, käsittelee humeettiin päivän aikana aistien saattaman informaation. Järjestelee ja tukkii eri asiat eri paikkoihin. Hömelöt omiin lokeroihinsa ja tähelliset omiinsa. Kun järjestys on taas yllä, niin nuppi ikään kuin herkistyy.

Tupa on jähtynyt jo, wiimeset kipenet lepattavat pesässä sinisellä liekillä. Jo lämpenemään ehtineet seinät alkavat napsua. Sitten koillisesta, Jäämeren suunnalta puhaltaa ensimmäinen tunnusteleva puuska.
Lennättää tunturimittarin tappamasta koivunrangasta palasen tuohta tuvan akkunaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Siinä sitä ollaan. Sitä kavahtaa hereille, kenties istualleen. Unenpöpperössä humeetissa pyörivät unen hälveet sekoittuvat aistittuun ääneen. Salamannopeasti kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaa, nahka karahtaa kanalihalle kyynärvarsissa ja päässä vilistävät rosvot, ryövärit ja murhamiehet.

Noooooo, joskus myöskin pedot tahi peikot saattavat esiintyä tässä näytöksessä, kummituksetkin sekä haamut ja jos on oikein uskonnollista sorttia luteri, niin saattaapa se Belsebuubikin olla sisälle seuraksi tinkimässä.
Mieli läikkyy ja kaikenlaista aatosta ja inhokkia kiertää päätä kuin sukkela mehiläisparvi. Vai paarmaksiko tuota osaisi paremmin nimittää?

Mutta kun hiljaisuus jälleen palautuu, eikä odottaminenkaan tuo muita ääniä kuin tuulen vihaista ulvontaa, sydän lakkaa lopulta läpättämästä ja luomet alkavat lumpsahdella väkistenkin kiinni. Uni voittaa sävähdyksen ja sitä kaatuu takaisin pötkölleen. Riipii pussiin kulmaa päänsä ympärille ja jatkaa hirsien kiskomista.

Sellainen tasapainoisempi ja itsensä kera sovussa elelevä tyyppi tuskin moisesta kolahduksesta on moksiskaan. Korkeintaa kääntää kylkeä ja mumisee unissaan:
"Tulkaa sisään, ovi kiinni ja lisätkää puita. Pannussa on valmiina vettä varimassa."

Ja palaa sitten vaikkapa kesken jääneen "Siunatun hulluuden" pariin. Sen Muulperin routmuuvin.

I.N.R.I.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä ILOSANOMA Tunturi-Lapista haaveileville!
........
Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!