HAAPAPUU

HAAPAPUU

Sanat pilkistävät iiriksiin oksain lomista
auringonkilojen lailla.
Kurkotan siniseen pilvettömään taivaanlakeen
alastoman haavan latvuksen läpi.
Kaunista, harmaan sävyjä sekä avaraa.
Näkymä on suuria päähänpistoja tulvillaan.

Ihailevia sanoja roikkuu viime syksyisten lehtien
näkymätömissä kannoissa.

Kiehtovan kalju, verhoamaton latva,
yksinkertaisella tavallaan monitahonen,
eho ja neitseellisen koskematon impi.
Vain tuulella on lupa raottaa sen sisintä ilmi.

Onko kukaan koskaan sattunut silloin paikalle?
Äänetön kysymykseni kiemurtelee rungon kylkeä
oksain kärkihin ja johtuu niitä myöten linnuradalle,
muiden vastaamattomien kysymysten joukkoon;
kiertämään ikuisesti.

Hyvä kysymys; vastaan itse kun politikka
ja olen tyytyväinen itseeni.
Myhäilen, ainoa todistaja on ruskea sara.

Lentokoneen virkaa erämaajärven yllä tuuraa sääksi,
lakkapäistä pesäpuuta katsellen.
Lakkaan mutisemasta itsekseni, se on vaikeaa.
Ei keikuta pyrstöään vielä västäräkki.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!