KERMiKKÄ

KERMiKKÄ

Tassut liikkuivat, elivät ajon kiihkeässä tuoksinnassa mukana vaikka eineen hankkimisesta oli jo puoli vuorokautta aikaa. Jänes oli muuttunut jo lähes täydellisesti suonissa kiertäväksi energiaksi. Hiljaisia, vaiston vaimentamia kiihkon vinkaisuja karkasi hiljalleen pakkaslunta varisevaan raikkaaseen ilmaan Gurravarren rovassa. Paikassa jonne peltipailakalla ei ollut pääsyä, eikä muullakaan inimisen pelillä. Ainakaan niin, että pääsisi yllättämään.
Niin oli ovelasti ylärinteen kautta kierrellyt ja sieltä laskeutunut jyrkkää kallasta pitkin lepopaikalleen.

Vähitellen huiskahäntä palaili iänikuisilta metsästysretkiltään helmikuulle, tähän elettävänä olevaan aikaan. Ei kuitenkaan vielä kavahtunut hereille saakka vaikka korvat kyllä automaattisesti haravoivat lähitienoon rapsahdukset ja analysoivat ne vaarattomien kategoriaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kuono oli hännän tyvessä, sitä ei haitanneet sisuskalujen tuottamat kaasut, jotka inimisiä niin joskus kiusaavat. Luonnossa kaikki on niin luonnollista ettei siihen oikeastaan kiinnitä edes huomiota.

Kuitenkin sen, näennäisesti, ulkopuolisen vinkkelistä tyystin levollisen kehon sisällä oltiin kyllä herkässä tilassa. Valmiina räjähtävään energian purskahdukseen lihaksiin ja niiden kiidättämänä vaiston määräämään suuntaan jos suinkin vain olisi tarve.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Siinäpä se pähkäili päivän mittaan mahdollisesti eteen tulevia suoritteita, aloitti ensimmäiset uniset verryttelyt. Kyljellään suori itsensä.
Käpersi selkänsä sitten mutkalle, vastavuoroisesti, niin että etutassut ylsivät hännän tyveen. Nuolaisi samalla muniaan kun kerran ne sopivasti tarjosalle siihen sattuivat.

Ja siitäpä heti muistuikin mieleen, että pikku hiljaa tässä olisi valmistauduttava luonnon määräämiin tehtäviin. Morsion perään olisi wielä suoriuduttava, vaikka ikää jo on. Pian polttaa anhiton kiima verisuonissa ja panee juoksentelemaan pitkin selkosia ja kairoja. Kuseksimaan jokaisen pajun varteen ja korrenkin jos sattuu silmään vain pistämään. Ei sille kertakaikkiaan mitään mahda.

Kahmalotolkulla sitä on sitten lunta kauhottava kuumottavaan kitaansa janonsa sammuttamiseksi taikka lompolo tahi kaltio tyhjäksi latkittava.
No joskus äytsin silmäkin sen asian ajaa.

Ja sitä tuoksua, sitä ihanaa, huumaavaa, pyörryttävää tuoksua, sitä on koko ajan tuivertavasta ilmasta haettava, niitä muutamia satunnaisia feromonin hiukkasia, molekyylejä - sanovat tiedemiehet, niitä jotka nokan limakalvolle osuessaan pistävät sellaisen wimman ja sinnin päälle, ettei kahta puhetta - Lempo soikoon.

Että osaakin sitten naaras tuoksua niin syötävän hyvälle. Hienosti on luoja aikanaan asian järjestellyt, ei se turhan päiten tuota ole mietittäväksi ja pähkäiltäväksi saattanut. On sille tarkoituksen laittanut. Astumishommin se johtaa. Sehän selvä se. Selväpä hyvinkin on.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Havahtuu siitä makoilultaan muistelultaan ja ottaa aamupäivän työlistan taas esille. Einestä on ensin mietittävä, se asia on pantava korjuulle.

Mihinkä suuntaan sitä oikein tänään lähtisi. Poadsujeäggiin vaiko välillä ihan toiseen ilmansuuntaan?

Kapsahtaa sitten pystyyn, jaloilleen, päätös on tehty ja se pitää. Tapan Piettiö-Uulalta kermikän, syön napani täyteen, huilailen täällä vielä jonkusen päivän ja lähden sitten kaartelemaan jänkiä pitkin outametsiin. Saattaa se hyvinkin olla että jostakin sakeammasta korvesta nokkaan tujahtaa jonkun siveellisen typykän kiiman kutkuttava tuoksu ja kun sen luokse sitten kenties osaudun, niin aikani ensin leikkiä lasken, kiertelen ja kaartelen, hulluja puhun ja lupaan.
Sitten kun alkaa kihertäämään ja peräänsä esittämään, nousen selkään ja astun sieluni kyllyyteen. Puren sitä niskasta niin kuin meillä tapana on ja murisen sille rakastettavaan sävyyn mukavia ajatuksia.

Heittäytyy etutassujensa ja hartioittensa varaan ja venyttää takajalkojen reisilihakset äärimmilleen. Sitten takajalkojen varaan, peräsin pystyssä sama temppu etutassuille.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kaikki tuo edellä mainittu ilman kuukausikorttia ja maksullista ohjausta. - semmoselta naaraalta joka alvariinsa ylläpitää aluhousujansa sukkahousujen päällä hassusti ja tulee neuvomaan: "Venytä-venytä!"

Se joka katselee ääneti ja kääntelee päätään. Kyllä sinä olet vielä lihava, vielä 100 käyntikertaa määrään, että kelpaat itsellesi. No maksaahan se, mutta sinähän tässä lihava olet, minä vain neuvon.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Eipä jää hukka kuntosalia sen enenpäsään akkiloimaan. Loikkaa myötäleeseen, pujottelee rovassa kepeillä loikilla, maukas, juuri kellistetty kermikkä mielessä niin että vesi jo huulesta hierelle tippuu.

Kiristää tasaiselle päästyään vauhtia, suunta on selvä, porot tiedossa, pieni tiedustelu Piettiö-Uulan suhteen. Jos on wiinan pelissä, ei muuta kun atrialle ja viehkeästä, kiimalle tuoksuvasta naaraasta kylläisellä, pinkeällä vatsalla ajattelemaan.

Niine hyvineen katoaa tämä onnellinen huiskahäntä vitelikköön ja jättää kertojan ja lukijan haikailemaan omista rakkauden töistään. Jos niitä sattuu olemaan. Tahi sitten ei.

Oh-show-tah hoi-ne-ne