TAiKAMAA

TAiKAMAA

Kokeilkaapa vaikka. Sivakointi pastellimaisemassa koettelee kenen tahansa sielua. Kouraisee oikein sydänjuuriaan myöten. Vaikea on pysyä nahoissaan etenkin jos edes jonkin sortin kamera on sattunut povitaskuun.

Otsalle pukkaava hiki uhkaa norota kaulalle koskematonta lumenpintaa suksiessa. Upottaa puolisääreen ja toisin paikoin eteneminen on pikemminkin paarustamista, askeltamista kuin hiihtoa. Sauvatyöskentely on silloin a ja o.
Suorastaan lykkynä voi pitää, että sattui "liian" pitkät porkat mukaan.

Puuskututtaa. Kehon lämpö tunkee kaula-aukosta vapauteen. Tuhina kuulunee hyvän matkaa ja karkottaa ristiturvat toiseen kinkerpiiriin. Saa ne ainakin painumaan visumpaan kyyryyn.

Riekon tepastelun jäljet pysäyttävät. Siinä se on kierrellyt ja kaarrellut ritvalta toiselle, napannut silmun siitä mihen lyhyehkö kaula antaa myöten. Yhyttänyt toisen vellosen ja "sukset " menneet ristiin. Selvästi erkanevat jäljet juoruavat vähäpätöisestä episodista niiden kesken.
Tuskin se vielä tammikuussa on morsmaikkuihin liittyvää.

Harvakseltaan näkyy sopuleiden viipottelun jälkiä hangen vitillä, ylipäänsä kontiaisten ripellystä on selvästikin runsaammin, harmaakuvetta enemmän kuin lapinmyyrää. 
Niiden vanan yli monin paikoin tappajan jäljet. Lumikko siinä käynyt satoa korjaamassa ja kärppäkin näkyy liikkuneen.

Vain pöllöjä ei näy tässä tunturikoivikossa. Ei siiven jälkiä lumen pinnassa, että siitä olisi koukannut aterian itselleen. Jostain lounaan puolesta kuuluu korpin kronkku. Varmaan poroja siellä suunnassa. Lapin tiainen pyrähtää kalvosimelle ja pois lähimmälle oksalle päivittelemään outoa ähisevää turaukkoa.

Repolaisen helminauha vasemmalla kiemurtelee äkikseltään täysin päämäärättä. Se erehdyttää humeetin harhailemaan samaa rataa kun huurretta helisee tuulen lekuttamasta oksasta auringon säteitä vasten hopeisena taikapölynä rikkumatta pintaa - riipaisee, keijupöly yhtyy vitiin ajatuksen kyvyenä hairahduksena.

Äänettömyys tuntuu neitseellisen koskemattomana nyt kun hengitys on laantunut, sydän asettunut lepokierroksille ja jumputus ei yllä enää korviin.

Hiljaisuuden kuulee erinomaisesti tässä absorvoivassa pastellissa. Mikä ihanainen hentojen sävyjen ääretön summa - liukumassa toinen toistensa lomitse, sekoittuen yhtenäiseksi taikamaailmaksi. 
Tyhjää eivät ole sanoillaan ylistäneet tätä ihmemaata ne pastellin hereään keveyteen rakastuneet sanasepät jotka ovat itse tämän käyneet kokemassa.

Maiseman mykkyys sipaisee sielua tievan kylkiä hivelevän terhenen liukuessa ikään kuin linnikoksi laskevaa aurinkoa vasten.
Laskevaa - juurihan se kipusi, vajaa tunti sitten sijalleen ja nyt jo viimeiset säteet kultaavat huurteisia latvoja. 
Pian valtaisan laaja, vaarojen yllä leijuva lahea utu, siilaa rusotuksen vaaleanpunaiseksi esiripuksi. Se ulottuu vaaran laesta jonnekin avaruuden puoliväliin kuni vihdoin saa sinertävän värinsä ja syvenee siitä tummansiniseksi.
Ensimmäiset tähdet erottuvat.

Mikä tuskainen olo. Kaikkea tätä pitäisi ennättää kuvata. Toisaalta, jos antaa mielihaluilleen periksi, matka ei joudu yhtään. Joka hetki on silmää hivelevän kaunis, syvälle sisimpään ulottuva kouraisu. 
Valitsen kuvaamisen. Teen tästä itselleni pyhää hipaisevan riitin.

Kieltämättä tähän mystisen tolan sekaan tunkee ajatus, vaihtoehtojen punniskelu; tällaisessa Onnenmaassako mieluummin vaiko urbaanissa harmaudessa. Kauaa ei tarvitse sillä päätään vaivata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 14 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi

MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi

Kulkea pastellisen värimaailman läpi vastavaloon
on lumoavan taianomainen hetki,
suorastaan mystinen kokemus,
jossa jokainen silmien liikahdus vaatii pysähtymistä
ja haltioituneen tunteenpalon ulos puhaltamista.

Se on murrettujen sävyjen riitti
nälän kurniessa suolta,
luoteisen ahavan purressa kasvonpuolikasta.
Vähän vilu - vähän hoppu,
mutta sielussa palo hirmuinen - kuumeinen wimma,
tuska jota ei voi sammuttaa muutoin
kuin kiskomalla säkin päähänsä.

Miten sen voikaan mahduttaa muutamaan sanaan,
kuvata liikkumista unen kaltaisessa satumaassa
josta horisontti on haihtunut,
liuennut tyyten ruusunpunaiseen usvaan
ja jossa ainoa suurpiirteinen vihje menosuuntaan
on vaaleansiniseen samettijäätelöön painunut
varjojen ilmaisema vana.

Kallasta myötäilevä pilvi nousee verkkaan,
kietoo kaiken olevaisen kiirellä kosteaan syliinsä;
muuttaa kipakan pakkasen tulisuudelmaksi,
sellaiseksi josta ei kerta kaikkiaan kieltäydytä,
sellaiseksi jota janoaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PÄTSi

PÄTSi (Adagio)

Tulihan se lopulta sieltä Sevetintieltä,
näkyviin mokoma pätsi.
Odottaa toki lempohista sai - tyyten kylliksi saakka;
huruttaa pölisevä hauhtohuntu perässään
eeskaahtaalle yksinäistä vallantietä.

Ehti penseys jo kaihertaa mieltä,
sielu oneana käydä;
räytyäkin sydän parka kovin tovin.
Kuni sitten vihdoin puolilta päivin juuri kävi tuuri,
ujona pujotteli puiden lomasta,
kurkki ja urkki omaa pohjoista maataan - äkkäsi;
kaikilla poroilla turkki kipakan pakkasen varalta
ja muillakin.
Puilla lumihuntu umpuilman jälkeen.

Aralta kai vaikutti heiltä käsin,
hereältä ja hataralta,
meidän talvennavasta ylipäässyt olevainen.
Ei olisi ehken tohtinut pistää säteellä silmään
on vielä tovin turtuneessa unenpöppyrässä
tämän talven maa.

Mut' koko ajan virkkuen
ja kun sitten vihdoin on tointunut tainnoksestaan,
niin leuka kyynäriin nojaten jo odottelee
kevään ensimmäistä kulppoa räystään alle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RÄPÄTÄTi

RÄPÄTÄTi

Koko suomalainen kinkerpiiri on täpötäynnäns' vaaleja, seassa hilluu yks' vaalea bimbó, josta suoraan sanoen ihmettelen, että miten tuollainen otus on päästetty äänestäjien kiusaksi. Kuinka pystyy seuraamaan muiden sanomisia kun yhen äkin huomaa tällä mainitulla olevan valkoiset pikkarit.

Sanon otus - varmuuden vuoksi, etten loukkaa ylipäänsä naisenpuolia. Totuus on kuitenkin sanottava. Jos jättäisin kirjoittamatta, en olisi vilpitön, enkä pystyisi tyhjäämään kivikoriani joka on kukkurillaan.
Jos joutuisin jostakin kumman syystä autiolle saarelle tämän kälättäjän kera, pyytäisin wihonviimeisenä toivomuksena itselleni myös venettä ja perämoottoria.

Enkä tahdo loukata myöskään kunnon kainulaisia sanomalla tätä edellä viittaamaani naikkosta räpätätiksi, vaikka sellaista kokemusta kainulaisista räpätädeistä on ihan lähipiireissä. Mutsia en tohdi vieläkään siksi väittää, mutta hänen sisarpuolissaan kyllä räpätätimäisyyttä löytyy poikkeuksellisen runsaasti.
Kirjoitan poikkeuksellisella asiantuntemuksella.

Eilisillan jälkeen en usko Niinistön vilpittömyyteen eläkeasiassa. Hänen katseensa pälyilee, harhailee kuin Viipurlaisen taskuvarkaan, joka muinoin yritti väittää minun ajokorttini sisältämää blåbuukia ikiomakseen. Katsekontakti on vilpitöntä näyttelevän ja tuo leuan peittäminen - osittain myös suun, vahvistaa vain epäilyjäni.
Jotta kukaan ei ymmärrä pahantahtoisuuttaan yllä olevaa panetteluksi, ilmoitan tuon olevan diagnoosi näkemiseni perusteella ja sittemmin roknoosi.

Ai mistäkö tuo osittainen suunpeittäminen juoruaa - seuratkaapa pikkulasta joka laskee pääksytysten lööperiä, puhuu palturia tai muuta muunneltua totuutta tai hölynpölyä.
Sitä minä ihmettelen, ettei muuten niin itseään erinomaisena pitävä perässähiihtäjäsakki pysty poisopettamaan Saulilta noita juoruilevia maneereeja.

Tuo Niinistön elakekehuskelu: "En kehtaa nostaa" - se pitänee panna suurennuslasin alle. Olen pyytänyt muutamalta taholta selvitystä mm. näihin kysymyksiin, sillä en vain yksinkertaisesti usko Saulin hyvyyteen:

Siis, KUINKA KAUAN säilyy:
- kansanedustajaelakkeen nosto-oikeus?
- ministerielakkeen nosto-oikeus?
- puhemieselakkeen nosto-oikeus?
- virkamieselakkeen nosto-oikeus?

a) millä menettelyllä em. elakkeiden maksamisen tililleen saa lopetettua?
b) tunnetaanko Suomessa muita tapauksia kuin Niinistö?
c) voiko lopettamisilmoituksen jälkeen palata uudelleen elakkeensaajaksi?
(Oikeushan ei katoa mihinkään)

d) voiko kertyneet, nostamattomat elakkeet nostaa jälkikäteen?
f) onko tähän asiaan liittyen olemassa joku aikataulu tai aikamääreitä?

Kyllä näihin pitäisi saada hopulla vastaus - tietty, ennen vaaleja, että nähdään mikä on julkista bluffia, mikä ei.
Saattaahan nimittäin olla niin - ihan vain typerysten varalta, että on säädetty lakipykäliin, jotta eläkettä voi jemmata ja sitten jälkikäteen nostaa, jos jostain aivan käsittämättömästä syystä jotakuta  ei valitakaan presidentiksi.
Näinhän voi käydä - Lempo soikhon, vaikka Arhinmäelle. Ettei valita.

Saapas nähdä kenen hermo pettää ensimmäiseksi. Tammikuu on perinteisesti ollut lokakuu presidentinvaalivuosina. Pikku sontaa on jo heitetty, mutta tästä etiäpäin loanheitto varmasti kiihtyy. Hyvin pienet, ehdolle pantujen varhaislapsuudessa koetut "salaiset siniset huipentumat", haihattelut ja hairahdukset syynätään puhki.

Ah - mikä onkaan se saastan lemu, jos toiselle kierrokselle tormataan. Silloin äänestäjä saa tuta miltä raha haisee. 
Jään iloisena odottamaan josko Juho Rommakkaniemi ja Piaa-Noora Kauppi taas paljastavat pyllynsä, raakeisensa ja pimpulinsa Saulin kilpailijalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 14  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

lupaus

Runotorstai

LUPAUS

LUPAUS

Tänään,
keskipäivän hetkellä,
jos Ukko Ylijumala suinkin vain suo,
on kaamoksen kuolema;
aurinko ensimmäisen kerran näkyvissä
sitten viime marraskuun viimeisen päivän.

Se on lupaus,
ja vieläpä korkeimmalta mahdollisimmalta taholta,
mitä ihmisen lapsi kuunaan keksii kuvitella,
jahka vaan pilviverho jaksaa väistyä.

Tuota lupausta lunastamaan,
varjoja vastaanottamaan,
lähden matkaan Pyhän linnun järvelle,
sen aavan toiselle äärelle;
sonnustautuneena tummaan taattiin,
mukanani vaimon varastoista pihistetty kuhpakki,
hankasellinen tervastikkuja
sekä porontalja ja susirumpuni
juhlahetkeen ja odottamiseen.

Jos ja kun lupaus täyttyy,
valmistan kynsitulet merkiksi kultaiselle kehrälle,
että olemme ja elämme;
annan tulelle kuhpakin
ja laulan wäkevän aurinkolaulun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LiiKA-ANNOS

LiiKA-ANNOS

Valkoinen,
pysähtyneelle hiljaisuudelle tuoksuva puutarha
leviää rannattomana loputtoman äärettömään
tuskin havaittavaksi juovaksi.

Sitä kohti on mentävä kaikkialla ― aina,
olipa ihmisen lapsi missä tahansa paikassa maailmalla.
Pieni on tuon kosmoksen rinnalla ihminen.

Niin häviävän pieni ― kärpäsen sonta,
että jos oikein niikseen menee,
niin tästä heinäsuovasta se ei hakemallakaan löydy;
heh ― paitsi seuraamalla pailakan jälkiä.

Ja tuoksuu muka ― hiljaisuus?
Yliherkkyyttä se on ― siitä se johtuu,
ylenpalttinen liika-annos arktista hysteriaa;
aistimet herkistyvät, etenkin haistin,
somimoilleen niin hereäksi
että nokkakin haistaa lumen heti nähdessään sen.
Jopa huomisenkin lumen.

Rakkaus pohjoiseen valoon,
se on äänetöntä musiikkia sielulle,
hipoo täydellistä antautumista mielensä vietäväksi
yhdessä valittunsa kera;
käsikädessä ― toisiinsa silmiin katsoen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PAKKASEN SiEMENiÄ

PAKKASEN SiEMENiÄ

Istu ja pala,
pala taivaanrantaa palaa,
on liekeissä;
selvästi aistii sen huminan
jonka pilvien raossa leimuava tuli tuottaa,
vaikkei ääntäkään päästä tässä säässä.

Puolet taivaasta on leikattu pois,
umpuilmaa pukkaa
ja toinen puoli yhdistetty maankamaraan;
tunturin hamaraan,
niin siististi,
että pelkään liitoksen pitävän ikuisesti.
Nousen äimistelyltäni pailakan selkään
ja ratsastan auringon laskuun kulveiden yli.

Vain apea ulina jää kiirimään jänkien ylle,
käry kapeana vanana leijumaan tuokioksi,
kuni valuu pakkasen siementen muassa sevälle.

Sama hiljaisuus johon pysähdyin,
se jatkaa äänettömyyden sietämätöntä mykkyyttä,
pian aikaa kun olen lähtenyt;
ja olematon varjo minusta;
on ehtinyt haihtua nietoksessa olemattomiin.

Valo valmistelee tulemistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViLLiKiSSA

ViLLiKiSSA

Heti kun ensimmäinen maailmansota oli taannoin saatu sodittua ja Suomessakin sisällissota pistettyä jotenkuten aisoihin ja ruumiit säkkeihin, vain katkeruuden jäädessä jäynäämään mieliä siellä ja täällä - molempia osapuolia tietty, niin tapahtui monta muuta pientä yksityiskohtaista episodia.
Niin sisämaassa kuin maan laidoilla. Harvakseltaan asutussa sisämaassa vain tietysti suhteessa vähemmän, senhän jokainen käsittää.

Saattoi olla seutuja joita sota ei ollut liikauttanut juurikaan kidekoneen uutisia enempää. Kaikki elämä oli ja eli ja jatkui siinä siunatussa herran rauhassa, johon oli totuttu ajast'aikaa.

No saattoipa tapahtua vilunkkiakin, kun oli sentään kyse "maailman tavarasta", mutta ei tässä herra isä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä. Ei jaksa. Besorkkaaminenkin keksittiin vasta paljon paljon myöhemmin.

Sekalaiset ja epävarmat olot eri puolilla Eurooppaa saivat aikaan kaikenkarvaista liikehdintää asujamistossa. Kuka minkäkin liikeidean perässä vaihtoi kinkerpiiriä, kotimaataankin, kuka jostakin muusta syystä, kenties perin pohjin  henkilökohtaisesta, tahi muusta.

Jossakin sen aikaisen Lapin perukoilla, tiettömien taipaleiden takana herätti ihmetystä muudan outoa kieltä puhuva kalvakka herra. Merkkikielellä sen kera vain tultiin toimeen, mutta hyvä oli tämä hyväkäs oppimaan, jatkuvaan teki muistiinpanoja mustaan konttakirjaansa. Alkoi lopulta kankeaa suomea solkata tavallisimpia asioita toimitellessaan. 

Muudan Guttormin Niila oli sen Kihttelistä tuonut helmimarkkinoilta pororaitonsa mukana ja se sen kanssa parhaiten pärjäsi ja mikä ettei, paperista rahaa sillä oli millä maksaa ja hopeamarkkojakin kirstullinen.
Milutin kuului olevan nimeltä tämä päälle nelikymppinen mies. Serpiiniksi oli Porokorven Akseli sitä sanonut kestikiivarissa.

No sehän tuli ja vuokrasi käteisellä vuodeksi yhden talon päädyn. Oli oma sisäänkäynti ja pieni hälläkeittiö siinä käytössä. Tuttavuutta ensin teki, alkoi sitten kuleksimaan tunturissa. Kun oppi.

Sillä oli villikissa völjyssä - tseärntas. Sitä se esitteli. Ja se kiinnosti - paikkakuntalaisillakin oli ollut kurransa, nekin  etupäässä vunukoilla, joitakin sukupolvia oli selvitty ilman sitäkin, sitten se taas palasi leikkeihin jostain kummasta.
Kai uudesti syntyen jonkun muukalaisen innoittamana.
Niin tälläkin kertaa.

Milutin näytti kyläläisille iltaisin miten sen kanssa vehdataan. Kuuluipa sillä pelanneen yksikseen päiväkausia. Oli teettänyt puusuutarilla kortteeripaikkansa leivinpöytään reunuksen ylt'ympäriinsä jotta siinä sopii kissan kera leikkiä käydä. 
Amerikkalainen oli. Pellistä prässätty ja hyvässä maalissa. Vilkkuvat valot ja sirinää piti. Päältä pumpattiin vauhtiin ja vilkkaastipa kiersi kehää kuni löysi paikkansa. 

Alkoi viimein hilliintyä, kävi lopulta vaappumaan ja kun vauhti tyyten lopahti, lopulta kupsahti kyljelleen. Mutta kyllä se vain kiinnosti. Semmoinen villikissa - lapsia ja aikuisiakin. Ei moista elävää ollut ennen nähty niissä selkosissa. Mahtoi olla sen aikuisen maailman ensimmäisiä mekaanisia leluja.

Vielä enemmän kuin lelua, hämmästeltiin sitä, että aikuinen, hyvinkin täyspäiseltä vaikuttava ulkomaan elävä moisen värkin kanssa pelaa tuon tuostaan, päivät pääksytysten.
Vain minkäpä tuolle, ei ollut vaaraksi mitenkään paikallisille eläjille ja hyvinhän se maksoi kaikista palveluista.

Kylässä asusteli syrjemmällä, erikseen - tietäjä - myrrysmies. Väkevästi pieksi suutaan ja kaiken ties tämä intomies, lähes, ei ihan kaikkea mutta melkein.
Sehän lähättäysi het'kohtsiltään tämän Milutinin kera völjyyn. Yhdessä kävivät niin vilkkaita keskusteluja, ettei siinä tahtonut kaikin ajoin kädet piisata, mutta ylipäätään sivustaseuraajista näytti kuin enimmän osan aikaa olisivat sittenkin olleet samaa mieltä ja melkeinpä samaa kieltä, siitä asiasta josta turpakäräjiä kävivät.

No se ei kyläläisille selvinnyt, että mikä mies se lopulta oli. Ja miksi. Eikä asiakaan tullut selviöksi. Lähti vain muuanna aamuna pois. Guttormin Niila sen vei, sama mies.
 
Myrrysmies kepsahti sitten aikanaan hiekan syöntiin - vei tietonsa hautaan, Ei pukahtanut edes wiinapäisään asiasta. Semmonen visu oli.
Kyläläisille jäi vain tuo villikissa muistoksi ja lopulta unehtui koulun ullakolle.

Niila kuljetti lompakossaan kuolemaansa saakka lappua jossa luki koukeroisin kirjaimin:
Milutin Milanković
Милутин Миланковић
Belgrad

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 7 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

iSO iMMEiNEN

iSO iMMEiNEN

Tämä alkaa vaikuttaa jo odotukselta,
sitkaalta vartomiselta;
lupailee - joinakin aamuina rusotus yltyy kultajuovaksi,
ei lupaa - huomen kaatuu syliin hämyisenä harmaana
lupaa - pilvetön taivas on muuten valmis,
vain hehkuva tulipallo puuttuu.

On se kai lapsellista ehken;
kehkeytyä hairahteleviin ajatuksiin,
antautua tyyten haihatuksiensa vietäväksi
ja tulkita hivenen ennusmerkkejä sille kurin,
että maailmanjärjestyksessä olisi virhe
ja skábma loppuisikin ennen aikojaan.

Mitä sitä tyhjää hoppuamaan - iso immeinen,
sanoo froua joka ottaa asian tyynesti,
vilkaisee hämärään ulos,
sytyttää kirkasvalolampun ja on sillä siisti.

Kultainen kurra pilkistänee taivaankaaren yli
aivan muutaman päivän päästä.
Tietysti sikäli mikäli pilvet sallivat,
mutta saisi se lempo kyllä jo aiemminkin tulla.

Nooh - mieluummin sittenkin wanha kuin aikuinen.
Onneksi vain vihapuheet on kielletty,
ei lapselliset ajatukset - vielä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TÄHYSTÄJÄ

TÄHYSTÄJÄ

Lenseä pikku pakkanen,
ei juurikaan nokkaa kipristä maailmaan tähyiltäissä.
Kaikki on somimoilleen paikoillaan,
täyttymässä oleva kuu pullollaan;
kelmeän värisenä juustona josta sipaistu maistiainen.

Tähdet siroteltuna pitkin taivasta,
ei mitenkään huiskaisemalla;
pikemminkin vakaalla kädellä - harkiten
ja ne mihin on ollut hieman tiiviimpi rykelmä laittaa,
ne on kyllä aseteltu pieteetillä,
ei niistä kenenkään luulisi moitetta löytävän.

Tuuli - se on kokonaan poissa,
missä lie Louhen luona keräämässä voimia.
Tulee sitten rytinällä ja ärjyen kun tulee.
Se on semmonen velikulta.

Lumi anturoiden alla on lupsakkaan kupsakkaa,
ei narise - alkaa tarttelehtimaan saappaan teriin.
Samaa tavaraa ripottelee pilven helmasta,
harvakseltaan mutta tasavarmasti;
natturaa on kertynyt jo parin sentin huntu.

Eipä sitä tätä lempeämpää talvea juurikaan enää,
jos tästään vielä asteen pari lämpenee,
alkaa nuoskata ja kastelee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VALOPiLKKU

VALOPiLKKU

Pieni, tuskin vähäpätöinen valoilmiö eteläisellä taivaalla olisi kenties jäänyt kokonaan rupusakilta huomioimatta, elleivät omahyväiset linnunradan matkaajat olisi saaneet äkillistä päähänpistoa poiketa moikkaamaan Valtaojan Eskoa Turkkuseen.
Sinne kun joutuu Telluksen hieman vinksallaan olevasta akselikulmasta johtuen ottamaan laskeutumisradan jo Ohotan meren päällä olevasta sisääntuloaukosta. Etenkin jos kokonaan toisesta linnunradasta pyrkii sisään.

Koska kuskilla oli pohjana jo yli 8 tunnin keikka Pluton takaa Marsin kautta kaartaen ja sitten vielä matkan loppupuolella Telluksen lähiavaruudessa sen maar helvetillinen puikkelehtiminen kaiken maailman satelliittien ja epämääräisen avaruusroinien seassa, niin aivan nappiin ei osunut tämän shäföörin vuoroa tekevän Ufo №1:n sompailu.

Pikkasen liian viltossa kulmassa osui käytävään kun tuli hieman sivuryöppyä putkeen, niinpä hyrrän toinen laita pyyhkäisi reippaan otteen ilmakehää ja tefloninen sivupelti paloi tuhannen nuuskaksi.
 
Se olikin sitten se toinen syy miksi piti poiketa sisemmälle Eskon valtaojalaiseen atmosfääriin.

Aluksen toimeenpanevan komitean kriisiryhmän päällikkö nimittäin epäili, että mokoma haaveri saattaisi tähtien välisissä matkoissa kuitenkin vaikuttaa sen verta roisisti - matkathan on tosi pitkiä, joten esimerkiksi Alfa Centaurin matka saattaisi päätyä vaikkapa Vegaan.
Sen verta vänkäisi kärventyneen siipispankon puoli aluksen kurssia sivuun.

Jos rungon muoto omaan keskiakseliinsa nähden heittäisi 100% symmetrisyydestään vaikkapa vain 10000-tuhannesosan, niin tietokonelaskelman mukaan se heittäisi Tellukselta esim.  Siriukseen matkatessa jo loppupäässä semmoset rapiat 0,007 valovuotta. Se olisi anteeksiantamattoman paljon.
Sillä mentäisiin ohi, että kajahtaisi ja tulisi vain tyhjää puhetta raportoinnin yhteydessä. Saattaisipa TVK-ammattiliitto (Tähtien väliset kuljetukset) tiukentaa ajopiirturiin pohjautuvaa kuskipykälää, jos niikseen.

Koko tämän klusterin rahti- ja matkailuelinkeino kärsisi moisesta ankaran takaiskun jos kuskin pitäisi alvariinsa pitää taukoja - ihan muuna työnään sen halavatun kiekon tahtiin. 

~~~~~~~~~~~~

Nooh - saapuivat Valtaojalle Turkkuseen. Tämä ei ollut kotosalla, oli jäänyt yliopistolle tuijaamaan putkella taivaan taakse. Ihan muuta kyllä kuin em. valoilmiötä. Sillä oli nääs pari juttua vielä kesken arkkipiispan kera - niitä koukeroista tsekkasi lasin läpi. Varmisteli, että tämä puhui läpiä päähänsä.

Lappu pöydällä kuitenkin kertoi vieraille, että sekuvaan jääkaapista oltta pöytään ja HK:n blöötä ootellessa. Tullaan sitten kun tullaan.
Hän laittaa sitten tultuaan Kemigradilaiseen tapaan savusiikalättyjä, sikäli mikäli Siiwassa on kyseistä epeliä saatavilla.

Muudan vieraista kiinnitti huomiota sohvapöydällä lojuvaan mustaan pötikkään jossa oli painonappeja. Tietenkin painoi sen kummemmin harkitsematta silmiin selvästi muista erottuvaa punaista näppyä.
Hetken päästä syttyi nurkassa SÖNY 60" LED 3D HD CD WC ja koko ruudun täyttävä Kävelevän Kataistrofin pää lonksutti siinä leukojaan silkalla suomella.
Muistutti kuulijoita, että on olemassa vai yksi fantastinen vaihtoehto, vaihtoehto ja vaihtoehto tai muuten Venäjä, Venäjä ja Venäjä tullee ja syö suomalaiset.

Korosti: "Nyt vyöt ja tuppiroskat kireälle rupusakilla ja turvat tukkoon, mitäs että äänestäneet tarpeeksi Soinilaisia. Nyt sitten maksatte ja itkette ja maksatte tai sitten itkette ja maksatte. Ja sama vielä vastuullisesti päinvastoin ja takasin."

Hetkisen Ufo № 2 kuunteli lätinää, nousi sitten, leijaili 60-tuumasen luo ja tukisti tätä omituista höpöttäjää. Tämä älähti ja kutsui taustavoimia paikalla. 

Häkämiesten Kymen kuulua nyrkkisukua saapui oitis paikalle mutta jähmettyi saman tien Lootin vaimoksi kun Ufo № 2:n säde hipaisi nyrkkiään heristävää tyyppiä. 

Paikalle maratoonannut "Voihan vuittu"-Tuppinen jähmettyi myös säteen hipaisusta suu-auki asentoon, tiedättehän, sellaiseen affenan suu auki-asentoon.

Kun hätätoimet oli tehty, hyvin pitkälti pitkään- sekä korkeampaan matikkaan harjaantuneet aivot ynnäsivät ja äkkäsivät, että punaista nappia painamalla nämä ruudulla seikkailevat painajaiset saa kätevimmin eliminoitua.
Painoi uudelleen ja valo ruudulla hiipui, painajaiset katosivat ruudun mustiin syövereihin.

Vieraat saivat odotusajan käyntiin ja ottivat jääkaapista pötyä pöytään ohjeenmukaisesti ja kävivät odottamaan; kököttäen tiskialtaan reunalla kuin kaksi wanhaa varista.

Tässä kyseisessä maassa - valtiossa, vietettiin parahultaisesti presidentti-kampanjaa, joten taivaallinen valonloimotus oli sitten vain pieni valopilkku äärettömässä informaatiomeressä. Se vaipui hyvin nopeasti unholaan koska inimiset olivat kovin ahkeria seuraamaan NATO-Niinistön ja EiNATO-Väyrysen keskinäistä otattelua.

E. Valtaoja hyvin wiisaana miehenä ei ottanut tyyten ymmärrettävistä syistä Ufo № 1:n ja № 2:n kanssa tähdistä keskustellessaan mitään kantaa koko em. kisaan.

Vasta sen jälkeen kun oli saanut näille ystävällisille muukalaisille hommattua pannun kyljen teflonoijan, ilmaisi hän jollekin vastaantulijalle K-marketista avaruuspölyä hakiessaan äänestävänsä Väyrystä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 14  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

rusotus

Runotorstai

PYHYYDEN KOSKETUS

PYHYYDEN KOSKETUS

Möykkelikköisen jängän yli reuhaten,
kaarrellen loivasti viltossa kallaassa kiirelle;
se kastelee selän ja panee myrkyn erittymään
kohisevaan suonistoon.

Meteli seis - potta pois;
hiljentyminen tunturin laella,
hengityskin laantuu vähin erin.
Tuuli on asettunut liki tyveneen,
kuulaassa ilmassa näkee liian monelle taholle,
joka suuntaan loitolle - maapiirin yli kosmokseen.

Maailma on pysähtynyt,
ei mitään liikettä missään suunnassa,
ei äänen ääntä kunnes käännähdys kelkan selässä
muuttuu narahdukseksi ja kantaa.

Eikä aikaakaan kun lumen vuoraaman kiven takaa
kuuluu ruostuneen saranan narahtelua;
kiiruna kurkottaa päätä uteliaana,
sen huomaa vain mustan juovan liukumisesta esiin.
Muuten otus katoaa tyyten valkoiseen maailmaan.

Kaikki tämä mystinen pyhyyden kosketus,
suuren hiljaisuuden tuoma illuusio sielussa,
myllertävä tunnetila olemisesta maailman navalla;
sen eteen kannattaa hikoilla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JUULLÂMJÄVRi

JUULLÂMJÄVRi

Raikkaat tuulet puhaltavat Sipirjasta saakka,
ovat hioneet paljaan jään sellaiselle kierälle,
että rasvattu salamamakin nolostuu
kun häviää liukkaudessa tälle.

Veto käy täysillä, tohisee sen lujaa,
että kylkimyyryä käyden liikuttava avantojen väliä,
jalat harallaan kuin olisi iänikuinen sonta housussa;
silti meinaa nakata nokalleen,
ennen kuin ehtii direktiivin mukaisesti kaatua.

Aiotut sanat hyppäävät ohikiitävän myräkän selkään
ja ovat kuultavissa vaaran laella;
siksi niitä huudetaan tuuleen useampaan kertaan,
tyydytään lopuksi käsimerkkeihin,
sillä hyvä.

Vesi on kylmää - lisäksi sohjoista että märkää,
tarttuu kynsin sekä hampain haalarin lahkeisiin;
jäätyen koppuroiksi sen siliän tien.

Ei siis riitä, että kengät painavat,
mukana on raahattava kolisevia jäämurikoita;
ankarasti vastaan haraavat - pirulaiset.

Tuiskuttaa kuten pikkumyrkyssä kuuluukin.
Siika on hyvä kala ja riekko lintu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAHDESSA ULOTTUVUUDESSA

KAHDESSA ULOTTUVUUDESSA

Hämmentävää,
suorastaan mystistä tunnelmaa,
oudosti sielusta kouraisevia hetkiä
ennen keskipäivän kahtatoista lyöntiä;
sellaista on Ultima Thulessa.

Värisävyjä joita en saa mahtumaan kameraani;
ruskeanpunervaan murrettua harmaansineä,
ikään kuin mustavalkean panoraaman päälle
olisi kaatunut emännän haalea maitokahvi.

Ammattitaito ontuu molemmissa päissä laatikkoa,
minä en osaa,
prosessori ei tunnusta tuollaisesta väripaletista
koskaan kuulleensakaan.

Kameran takuu ei kata lopputuloksen haileita,
kalvakan lättäniä pannukakkuja,
hämärän hunnuttamina.

Miten se näin menee
kun aamun varhaalla olen erottavinani hennon ruson
ja pitkälle iltapäivän perille toisen.

Varjot puuttuvat yhä
ja kuolpunaa astuessa tuntuu
kuin kävelisin maalauksen kahdessa ulottuvuudessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HELVETiN TULET

HELVETiN TULET

Voiko taivaassa kuolla? Moista, mitätöntä sivuseikkaa pitkään sinnikkääseen elämäänsä nähden, pohdiskeli Adolf Jullamo herran vuonna 2012, tarkemmin sanottuna varhaisella aamupäivällä heti ensimmäisenä päivänä kuluvaa vuotta.

Pyöriskeli kuotta levottomana lavitsallaan lammasvällynsä alla, hikeä pukkasi nahkan huokosista kuin siivilästä. Sekavat mielikuvat kaikenkirjavasta hummaamisesta kiersivät humeettia, väänsivät oikein vatsaa myöten, väliin kylmähiki tursusi otsalta silmäkuopat täyteen vettä ja koko sen hetkinen maailma käryttävän lyhdyn valossa muistutti enempäsäkin helvetin esikartanoiden hälisevää toria kuin sitä paikkaa, minne sielu kaikesta viinan kuorruttamasta tunnemaailmasta huolimatta halusi mennä ja päätyä pelkästään jo kristillisen kouluopetuksen takia.

Tosin nyt ja tässä tilassa ei sinne eikä tänne tuntunut olevan minkäänlaista kiirua, vaikka helvetin tulet oli sytytetty ja ne kiiluivat ankarasti silmissä, käänsipä pään minne tahansa tahi oli kääntämäti. Jumalattomat lieskat olivat ainoa siinä tolassa jollakin tapaa ainoa järjelliseltä tuntuva näky niistä epäselvistä viidestä vuorokaudesta; käristynyt yhteenveto niistä wiinankiimassa suoritetuista örvellyksistä toisten samanhenkisten kera.

Adolf Jullamo säpsähti räpsyyn, kohottautui pieluksesta irti ja kuunteli; ei mitään, pahaenteinen hiljaisuus, painostava atmosfääri wanhan wiinan tuoksuisessa interiöörissä jossa kaikki muukin oli wanhaa ja kulahtanutta. Nyt ei kerta kaikkiaan mitään tuttua kaveriköörin porinaa jostakin epämääräisestä suunnasta niin kuin muutamana edellisenä aamuna.
 
Kieli oli turvoksissa ja suu kuin kissanpaskattu Saharan janoinen aavikko, päätä kivisteli, eikä yöpöydän virkaa tekevällä rahilla ollut edes vesilasia.
Puhumattakaan, että siinä olisikaan sitten jotain sisältöä ollut, vettä eli viinaa, sama sille muutoin kunhan vain jotain märkää.
Adolf Jullamolla oli krapula. Pahaenteisesti kääntymässä kärsittäväksi.

Voimat olivat lopussa, hädin tuskin jaksoi humeetti tyhjäkäynnillä raksuttaa. Sen nyt kuitenkin sai aikaiseksi, että kylmähiki niskassaan mietti tämän krapulan olevan pahemman kuin kuoleman. Tähän kun ei sitten lopputulemana kuolekaan ja vapautuminen maallista harmeista jää siten vain tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi itsensä utopistiseen tilaan saattaneen niskoille.
Aivan kohtuuttoman suureksi on sälytetty yksilölle tämä omavastuun osuus näissä maailmanparannushommissa.

Hajanaisia otteita viimepäivien edesottamuksista purjehtii harvakseltaan ohi, ei mitään vakavampaa; miesmurhia tai sellaista, pelkää äijäporukan töhöstelyä, jossa pääasiassa nuokutaan puolihorroksesta oiwallisten viinojen ansiosta ja jossa joku aina vuorollaan; nousuhumalan tuomassa riemussa julistaa äkin oivaltamaansa viisautta muille.
Sitten tyssäten evankeliuminsa, koska vastaanottajat eivät kyenneet sitä vastaanottamaan.

Mahalaukku kummeksii kun ei tule juotavaa sen paremmin kuin syötävääkään, jota sitäkään ei kyllä ole sen koommin kuulunut kun omistaja kolme päivää sitten ruokapöydästä nousi. Samoilla hiilihydraatin rippeillä tässä yhä körötellään ja proteiinia on jo pari vuorokautta joutunut vääntämään vatsan vyöstä aivojen eineiksi, sikäli mikäli viinan sekaan on mahtunut.

Venäläinen metwurstisiivu leijailee Adolf Jullamon silmien ohi, sekasortoinen humeetti käskee näykätä sen hampaisiin ja niin tehdäänkin; mitä sitä tyhjää - ei osu. Seuraavana ohi killuu pivollinen kohmeista puolukkasurvosta pilkkumissa, vesi herahtaisi kielelle, jos sitä vain mistä olisi ottaa. Ei - luovuttaa täytyy, sinne purjehtii tyhjään ja häipyy vähitellen.
 
Ylipäänsä kaikki suolaiset herkut jononaan lipuvat ohitse, suun niitä kuin vaistomaisesti hamuten, mutta luopuen herkästi tuosta ihanuudesta krapulaisen sinnittömyyden takia. Tahdonvoimista siinä lopulta on kyse, mutta viina lamauttamissa aivoissa ei ole kapasiteettia moiseen.

Jos mitään herkkuja ylipäänsä Adolf Jullamolla jääkaapeissaan ja varastoissaan lieneekin - siellä ovat ja pysyvät, tuosta tilasta ei nyt vaan niin vain kömmitä ylös ja aleta jollekkin.
Voimaannuttaminen vie aikaa ja vasta sisun yltyessä on ylösnousemuksen aika.

Jullamo kääntyy vällyn alla, tuntee samassa jääkylmän kosketuksen kupeessaan joka on paljastunut paidan helman hylkäämänä. Pistooli - se ensimmäisenä jysähtää humeettiin, piruako se siihen on joutunut? Entistä kylmemmät väreet vilistävät kalsealla iholla. Ei kai tässä sekopäissään vain ole tullut murheita mieleen?
Käsi siirtyy tunnustelemaan esinettä. Sileä on ja litteä, muttei ase, puteli perkele, mistä se tänne? Kiskoo sen esiin ja hämärässäkin valossa tunnistaa sen oitis itävaltalaista rommia sisältäväksi pelastukseksi. Suutelee järkyttyneenä pulloa.

Vapisevin käsin ottaa ja vääntää korkin auki, nuuhkaisee ja kääntää niillä töin pullonsuun suuhunsa ja pulputtaa. Tulinen neste valuu kurkkutorvea, osa tehoaineista imeytyy jo suoraan suun limakalvoilta ja paiskautuu humeetille menevään verenkiertoon, osa perinteisesti vatsan kautta.

Kun Jullamo lopulta kiskoo putelin huulistaan irti, alkaa jo helpottaa. Kuuskymppinen rommi tekee kyllä juuri sellaisen vaikutelman kuin mitä siltä olettaakin.
Tuossa tuokiossa humeetti käynnistyy, iho kuivahtaa, säryt ja tunkkaisuus katoaa, maailma muuttuu silmissä hyväksi  ja yhteistyö vatsan kera käynnistyy lähes viivyttelemättä. Inventaario jääkaapille on hetkessä tehty ja ruokalista ilmestyy ilmiselvänä akkunan huuruun näkynä.
Muisti palaa ja pelaa kuin partaveitsi.

Vartin päästä ja toisen ryypin jälkeen välly lennähtää seinälle ja lavitsalta nousee kuin uudesti syntynyt iniminen, vääntäytyy permantoa pitkin ovelle, pujottaa koivet nutukkaisiin ja poistuu ulos direktiivin mukaiselle vedenheittotarpeelleen.

Palattuaan kaivelee ensimmäiseksi kännykän, tilaa pirssin puolille päivin ja käy laittamaan aamiaista. Saunan napsauttaa mennessään päälle, samalla kun puhaltaa lyhdyn sammuksiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 17 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

ERiLLiSET iHANAiSET

ERiLLiSET iHANAiSET

Kymmenes päivä jo tätä vuodenkiertoa;
talvisena se odottaa kajeen ensimmäisiä merkkejä,
rusoa on lupeissa,
sillä keskiyöllä taivaan kantta hulmusivat revontulet.
Niiden loimu lupaa pienin varauksin hyvää päivää.

Mikäpä on ihmisen lämpimissä tamineissaan tuijotella
taivaankaaren merkkejä ja ilmiöitä,
rakotuli hehkuu,
kupeellaan nokinen, tuoksuva kana,
täynnäns' mustaa mörköä.

Savu hipaisee silmäkulmaa
ja on mitä oiwallisin tekosyy pyyhkäistä herkän,
paikoilleen seisahtuneen hetken
kirvoittama kyynelpisara pois poskenpäältä.

Maailma on kaunis yksinkertaisuudessaan,
tarvitsee vain pysähtyä havaitsemaan ne pienet,
erilliset yksityiskohdat ja nyannssit,
joista se muodostuu
ja se on siinä.

Ota vaikka sielun pivoosi,
tarkastele sitä tuokio nuotion valossa,
niin oitis huomaat kokonaisuuden kirjon;
tenhoavat erilliset ihanaiset.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MAANTiE KOLiSEE

MAANTiE KOLiSEE

Viiltävä aukko sysimustassa pimeässä;
oikein silmissä kirpaisee valkeus,
se tuli nyt - häikäisevä talvi.
Jossain taivaankaarella pilvimassat purkavat lunta,
tupruavaa natturaa valuu kamaraan säkettäin.

Pihiys on kaukana.
Nyt ei yläkerrassa kerrankin itaroida;
tätä se merkitsi se kaikki riekkuminen,
tanssi sateelle toimii, muttei osaa lopettaa.

Kukaan ei tiedä lopettamisen askelkuvioita,
elleivät ne sitten sattumoisin ole niitä,
joita otetaan kun antura osuu auran siloittamaan,
höyhdällä kuorrutettuun tantereeseen.

Maantie kolisee tunnin välein.
Lumimiehet pyllistävät suden hetkellä ensi kerran;
nokat Ukon juhlaan päin suutelevat karstannetta,
rukoilevat kesää sekavasti mölisten neljästi,
jos vain luutaamiseltaan ennättävät.

Orastava sarastus paljastaa ilmi
uinuvan taajaman hillittömän riettauden;
valkoisina kaarina hohtavat linkojen suihkut käyristä
tummaa aamua vasten,
tursuvat lumen siementä teiden ja polkujen lanteille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VENÄLÄiSESSÄ VOiSSA PAiSTETTU TOTUUS

VENÄLÄiSESSÄ VOiSSA PAiSTETTU TOTUUS

Totuus on kummallinen kapine. Mitä yksinkertaisempi, yksilöidympi ja havaittavampi - niin että se jopa suorastaan tukkii suuhun, sitä vähemmän sillä on arvoa. Se on niin tuiki tavallinen asia, että sen havaitsemiseksi pitää räsymatto puistella hangelle, että totuuden erottaa taustastaan. Yleensä käykin niin, että totuus polkeutuu muun sälän mukana tasaiseksi massaksi, josta kituliaana saattaa elää aina siihen saakka kuni joku tulee ja siivoaa paikat.
Sellainen voi olla vaikkapa historiankirjoittaja jolla riittää puhtia setviä kaikki hämärän rajamailla oleva aineisto tarpeeksi tiheällä kammalla. Sitten joskus.

Totuus on siitä kummallinen kapine, että mitä enemmän sen hankintaan satsaa rahaa, sen paremmalta sen saa näyttämään niiden silmissä joille totuutta sitten kerrotaan totisella naamalla. Paremmuus ilmenee myös siitä mikä tai kuka totuudesta kertoo. Luotettavimpia, ja siten parempia ovat taloudelliselta volyymiltään suurimmat mediat, kuten YLE, Helsingin Правда, MTV3 sekä Nelonen ynnä edellisiin liittyvät virallisesti tittelöidyt päät.

Totuus on siitä kummallinen kapine, että sen voi pukea erilaisiin kaapuihin eikä itse totuus muutu miksikään, mutta uskottavuus muuttuu.
Jos tismalleen saman totuuden kertoo studiosta virallisessa uutislähetyksessä ja toisaalla saman totuuden kertoo puliukko räjähtäneessä kuosissaan City-marketin kongissa, niin kylläpä se slipoverisen kravattikaulan totuus on heti koko lailla uskottavampaa kuin pultsarin rähjäinen totuus.

Totuus on siitä kummallinen kapine, että sitä voi ostaa niin kuin voita kaupasta. Ainoa edellytys on se, että totuuden myyjä uskoo ostajalla olevan rahaa. Jos rahaa on riittävästi - ostajan haluama totuus kiikutetaan oitis tiskille, laitetaan säädylliseen pakettiin ja se on siinä. Ei muuta kuin levittämään ja julkaisemaan totuutta.

Otan tähän nyt esimerkin sellaisesta vartavasten laaditusta totuudesta joka on häräköinyt neniemme edessä jo vuosikausia. Arkinen totuus johon juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota korostuneesti ja nyt pahoin pelkään - se lienee jo myöhäistäkin. Tämä totuus on ehättänyt edelle ja tehnyt sen vaikutuksen mikä siltä on edellytetty kun se on päästetty joskus valloilleen. 
Sylttytehdaskin on hyvin pääteltävissä, mutta jotain pitää jättää lukijallekkin.

Keisarien, tsaarinvallan, sotimisen ja suomettumisen lisäksi Suomea ja Venäjää yhdistää yksi kummallinen totuus molemmissa maissa, totuus jonka havaitseminen on todella vaikeaa jos on sallinut altistaa humeettinsa medialle. Antanut oman itsensä tiedostamisen muiden kiireidensä (työ, perhe, elämä, jälkikasvu) takia pelkän tilatun/ostetun informaation haltuun. Osin se on ymmärrettävää - osin ei. Itsesuojeluvaiston kun soisi pelaavan mieluusti kaikilla.

Satunnainen esimerkki, nimet vaihdettu: Jos sattumoisin on sijoittanut €454,80 vaikkapa Helsingin Sanomiin, niin väistämättä sisällön uskottavuus arvostuu tietenkin suoraan samassa suhteessa. Se on hyvin normaali ilmiö. Mitä järkeä olisi sijoittaa liki €500 epäkuranttiin totuuteen. Sehän olisi typeryyden huippu.
Tilaaja siis luo henkilökohtaisen luottamussuhteen mediaan, omaan lehteen, maksamalla sille ja ajattelee ettei se voi nyt valehdella päin näköä, sillä muuten suhde menisi rikki ja medialle tulisi paha mieli jos suhde kariutuisi.

Niinpä niin. Hyväntahtoisia hölmöjä on kyllä riittävästi pikkiriikkisessä Suomessakin yhden paikallislehden tarpeisiin. Kun yksi hylkää, kaksi uutta noviisia odottaa jo malttamattomana vuoroaan saada maistella ostamaansa totuutta.

Ja aitoa totuutta, sitä on kyllä tarjolla. Suorastaan runsauden pula. Galluppeja tunkee mediataivaan täydeltä, parahultaisesti on yhdestä selvitty kun jo toista pukkaa. Kaikki toinen toistaan vakuuttavampia, wiimeisiä totuuksia kaikki tyynni.

Ainutlaatuista koko €uroopankin mittakaavassa on se, että näissä median kustantamissa suomalaisissa ja venäläisissä gallupeissa on tiedetty maansa tulevan presidentin nimi kussakin jo etukäteen, vuosikausia. Vaalit ovat siten vain kuriositeetti, pelkkä muodollisuus joka vahvistaa ostetun gallup-tuloksen oikeellisuuden.

Niin - ja vielä siitä luotetusta totuudesta. Harvoin kerrotaan, tuskin koskaan ja ainakaan perin pohjin, että myös galluptointi on liiketoimintaa ja sen täytyy olla kannattavaa, koska muuten toiminta loppuisi kuin kanan lento.

On siis itsestään selvää, että jokainen gallupin tilaaja saa rahoillaan juuri sellaisen tuloksen minkä haluaa. Muuten homma ei toimi eikä galluptoija menestyisi.

Vain suoranainen typeryshän sijoittaisi varallisuuttaan sellaiseen jossa tilattu tulos olisi epämiellyttävä, eikä em. media-koneistoja voi missään tapauksessa typeryydestä näiltä osin syyttää.

Lähes jok'ikinen tuntee nykyisin jo tilasto-kikkailun. Valhe-valheempi-tilasto. Tilastokeskus laatii ja myy myös tilauksesta, korvausta vastaan tietoa/tilastoja. Se nyt selvä se.
Ja on oikeinkin hyvä että  tuota "Virallista" tilastollista totuutta voi ostaa kukin varojensa ja tarpeidensa mukaan. Kauppa on kauppaa. Ainoa särö tulee siitä, ettei se ole pers'aukisten eikä vähävaraisten puoti.

Asiakkaan tarpeet täyttävät tilastot tekevät oikeinkin hyvin kauppansa, eikä siihen ole kellään nokan koputtamista. Sen sijaan siihen lienee, mikä ostettujen tilastojen uskottavuus on ja missä niitä käytetään totuuden vakuudeksi.

Liiketoiminta on liiketoimintaa vaikka sen kuin venäläisessä voissa paistaisi. Sen tunnustaa länsimainen tiedemieskin jo nykyisin. Ei kahta puhetta.

Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee usein miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosina yhteisömme kohtaloon ja tolaan?

Lopuksi pieni episodi Timbuktusta, Afrikan pääkaupungista:
Eräs afrikkalainen, nuoren naisen kanssa vast'ikään naimisiin mennyt presidentti kertoi henkilääkärilleen, että perheeseen odotettiin vauvaa.

- Minäpä kerron teille erään tarinan kaukaisesta maasta, sanoi tämä mainio Sinuhen kollega siihen.
"Muudan hajamielinen naapurimaan mies oli valtiovierailulla Venäjällä ja lähti karhunmetsälle isäntiensä kera. Vahingossa hän kuitenkin otti kiväärin asemesta mukaansa sateenvarjon. Pian näkikin mesikämmenen tulevan ryteiköstä kohti, tähtäsi sitä sateenvarjolla ja laukaisi. Otso kaatui kuolleena siihen paikkaan."

- Mahdotonta! Presidentti huudahti lääkärille. Joku varmaan täräytti sivusta.
- Niinpä niin..

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 14  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

kissat

Runotorstai

TAiKAPÖLY

TAiKAPÖLY

Harmaa möykky purkaa untuvia kohdustaan,
pieluspussi on revennyt esiripun lailla.
Tiinehtyneet jättiläiset taivaanrannalla
odottavat ehtymättömänä jonona vuoroaan.

Orastavan kepeä hopeinen taikapöly leijuu,
höyhtyvien keijutanssi tihentyy sikeäksi hunnuksi,
käy pörhistelevän tuulen selässä yltiöpäin;
ratsastaa näkymättömien aaltojen harjoilla,
piipahtaa kurujen ja tuntureiden varjoilla
ja on taas takaisin siinä...

...törmäten ja kisaten - väistellen tanssien sisariaan,
pujahdellen toistensa lomitse toistensa ohitse.
Hiutaleiden kevytmielinen poukkoilu saa nauramaan
yhtymään sielun samaan katrilliin silkasta riemusta.

Kiusottelee, kutittaa nokkaa niin,
että karvat pörhistyvät kyynärissä;
saa viimein - vaivansa palkaksi,
veden tursuamaan silmistä
ja kiherryksen laukeamaan pärskähdyksenä.

Piruetteja, immelmanneja, takaa-ajoja,
yllin kyllin kaikkea sitä mitä
haihatteluun varkain karkaava mieli tahtoo nähdä;
siitä ei ole pulaa tässä näytöksessä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ENSiOiREiTA

ENSiOiREiTA

Kenties sävyisän elämän hereän pehmeät sävyt
esiintyvät aina aamun ensioireissa;
herkkiä värähdyksiä punervasta pilven puunnoissa,
hapuilevaa sinisen kuullotusta avaruuden rajamailla,
vielä tähtien rikkuessa kannen.

Nuo maalaukselliset siinnot maanpiirin yllä,
ikään kuin enteillen jo ensiaskeleissaan
jotain ihanaa tulevaa värileikkiä;
ne koskettavat sielua hipaisten,
kutittavat - eikä raapia voi millään.

Heräämisen ilon ensi saannot,
ne on kiiruusti kirjattava ylös,
merkittävä ahneesti muistiin
kun aurinko on vielä vahvasti horisontin takana,
mutta kuitenkin vakaana aikomuksenaan
putkahtaa sieltä esiin.

Mitä kaikkea saakaan irti punaisena myllertävästä,
jatkuvasti muuntuvasta mykästä pilvimerestä;
sen koukeroisista hapuilevista longista?!

Näillä aloitan aamuni,
hilaan raatoni sellaisen tilaan,
että saan tuijottaa huomenen ensimmäisten säteiden
kurkottavan taivaanpiirin yli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HOPEiNEN SADE

HOPEiNEN SADE

Tuttu vankka aihki johon nojata;
niin luotettava, että sen kupeessa voi
vailla huolta sulkea silmänsä
ja asettua kuuntelemaan hiljaisuuden sinfoniaa.

Yhä vaan ne samat,
vuosikausien varrelta tutuiksi tulleet,
toisiinsa kietoutuneet,
rakastuneet kuostot narisevat ikuista rakkauttaan.

Ei ole heilauttaneet myrskyt ja tuiverrukset,
äkeät väkevät puuskat niitä sinne eikä tänne.
Ylväinä pystyssä, taivaanpiiriä piirtäen,
jatkavat toisilleen kuulumisensa vakuuttelemista.

Vain aavistus paljastaa pöllön lehahtaneen
lakkapäälle kököttämään.
Sen hitaasti kiertyvä pää
saa hypnoottisen otteen omastani;
neljä silmää tarkastaa valtakunnan.

Tämä hetki on sietämättömän kaunis,
satunnaiset pakkasen rapsahdukset tekevät juhlan.
Kenties yksinkertainen,
silkka kauniin ajatuksen voima
saa hopeisen sateen valumaan vankan pankaoksan yli
kahtena kristalliputouksena.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SAVUWiiNAPUTELi

SAVUWiiNAPUTELi

Aatami Miekkosella on joulu lusittu, valmistaudutaan Tapaniin. Isäntä istuu kiikkustoolissa kuksa kourassaan, hörppii kohvettaan silmät luupollaan. Väliin terhistäytyy ja luo silmäyksen kamariin. Rouva vielä uinuu lavitsalla, vaikka kello käy jo viidettä. Vain somastipa sillä pylly on pyörähtänyt esiin vällyn alta. Kaatiottomana pilkottaa kaikki herkut kuin ennen muinoin hameenhelman alle kurkittaessa.
Eipä tiedä Anni Eeva Ilona itse tämän taivaallista tästä taivaallisesta näkymästä nyt kun jossain unimaailmoissaan haahuilee - missä liekin menossa Höyhensaarten tuolla puolen.

Oikein sarvea juilauttaa moinen näky. Täytynee nousta ja käydä ulkoiluttamassa itseään, tuulettamassa päätä, jottei tässä williin riehahda aamutuimaan. Saattaa tuo äkeänä virota jos kesken makoisimman unen menee härnäämään.

Aatami kurottaa kuksan hällan kulmalle ja pujottelee luisevat koppunsa syylinkeihin. Ottaa tukevan otteen kiikun käsinojista ja ponnistaa ylös seisaalleen. Mikki pankon päällä raottaa silmäänsä, mutta sulkee sitten ja jatkaa kissin päiviään.

Askeleet seuraavat permannolla mattoa ja eteisoven kohdalla pysähtyvät siksi toviksi, että yläkerta ehtii poimia naulasta palttoon ja pujottaa sen ylleen. Karvalakkia ei lyhyelle visiitille ulkohyyskään tarvita. Eikä kintaita.

Porstuan ovi aukenee hämärään. Ei ole pilkkopimiää, vaikka kaamoksen syrjässa eletään, lunta on puiden oksilla ja taivas osittain puolipilvessä etelän päällä. Sinisen kajoa erottuu jo kointähden puolelta. Lunta on ripotellut yösyömmellä ja Aatami ottaa harjan vakipaikastaan, alkaa lakaista porrasaskelmia ja sen välitöntä läheisyyttä.
Kaikki sujuu vanhasta muistista. Ei sen kummempaa erillismääräystä tarvita.

Kun homma on selvä, harja takaisin paikalleen, kolalapio mukaan ja hyyskälle päin. Tulee samalla kaksi asiaa toimitettua. Hiiripöllö lehahtaa äänettömin siiveniskuin jostakin retkiltään hyyskän nurkalle ja seuraamaan lähestyvää Aatamia. Ei sillä, että niillä olisi jotain yhteisiä asioita toimitettavana. Muuten vaan pöllö. Rekvisiittana pääasiassa. Sopiihan tuo tässä rauhallisessa pihamiljöössä elelemään tällaisena hyvänä myyrävuotena.

Sepalusta kiinni napittaessaan Aatamille juolahtaa mieleen senkin laatikossa lepäävä savuwiinaputeli. Korkkaamaton, wanhaa Irkkuviskiä, lankomiehen vastalahja vasanpuolikkaasta. Joskohan siitä olisi tälle päivälle maistaa. Vain kun on tuo Anni Eeva Ilona, se ei oikein läträämisestä tykkää. Mutta jospa sittenkin koittaisi, ehken tuo heltyisi kun tässä ei tipan tippaa koko syksynä.

Näissä tuumin palaa Aatami tarpeiltaan. Hylkää pöllön tarkkailutehtäviin, asettelee kolalapion asiaan kuuluvalle paikalleen, kopistaa syylingit ja pujahtaa sisälle.

Palttoon riisuttuaan hipsii suoraan senkille ja varovasti hivuttaa laatikon auki. Kohottaa liinavaatteita ja ottaa lituskaisen pullon kouraansa. Järjestää kaiken siististi ja painaa laatikon takaisin.

Valoa vasten katselee elämänvettä joka pullossa herkästi aaltoilee. Aikansa ihailtuaan laskee sen pöydänkulmalle. Kääntyy hällan suuntaan, kaataa kuksallisen kohvetta ja istuutuu takaisin kiikkustooliin.

Anni Eeva Ilona on sillä välin muuttanut asentoa, kääntynyt - peräpuoli on nyt seinään päin ja kasvot elävät kun joutuvat valoa vasten, vaikkakin hämyisää, mutta kuitenkin. Heräämisen merkit ovat havaittavissa.

Aatami naukkailee kohvettaan, rykäisee välillä kurkkuaan ja miettii kaikenmaailman vähäpätöisimpiäkin asioita kun kerta sattuvat esiin tukkimaan juuri Tapaninpäiväksi. Mutta aika tiheään katse kuitenkin pysähtyy pöydän nurkalla pönöttävään savuwiinaputeliin.

Koipi pukkaa matosta vauhtia ja kiikkustooli lekkasee eeskahtaalle, isomman mietinnän kohdalla pysähtyy toviksi, mutta sitten taas lekkasee. Sehän sen työ on - viimekädessä.

Kamarista kuuluu tuhahdus, hengenveto kuuluu Aatamin korviin - heräämässä on Anni. Sitten jo haukotus vaikka silmät sillä on vielä kiinni. Käsi rapsuttaa tissin alta ja kainalosta. Aatami rykäisee kokeeksi. Silmä raottuu hetkeksi, mutta sulkeutuu äkin. Seuraa räpsyttelyä ja lopulta ne jäävät auki. Ukkohan se siinä kiikkustoolissaan. Vaan mikä se pistää silmäkulmaan - kiiltävä. Pöydänkulmalta. Wiinapullo. Hyvänen aika. Onko se alkanut juopottelemaan?

- Onko siinä pannussa kohventilkkasta mullehhii vielä?
- On on ja on. Täyen pannu keitin, tiesin jotta kohtoot ylläänä. Siksi. Vanhasta muistista.
- Vain mikäpä se on tuo putelj tuolla pöövän kulmalla? Sekö se on se veljenj tuoma?
- No sehän se, sepäse hyvinnii.

Kiikkustooli saa kyytiä, koipi pukkaa sitä kiihtyvään tahtiin. Henkien taistelu. Se on nyt käynnissä. Riiellä ei ennää tällä iällä. Sen verta pitkään on yhdessä eletty ja oltu.

- No mittees sinä sen tuohon pöyvällen out nostanna?
- Ka uattelin, jotta siitä näkäräiset otan, suatan ottoo kahettiik. Jos niikseenni.
Ja taas saa kiikkustooli kyytiä.

- Jaa-a, niinkö arvelit? Entä jos jiäppii sittä tänä iltana pipari suamata?
Kiikkustooli pysähtyy kun seinään. Kuksa jää puolitiehen. Silmät sulkeutuvat. Laskeutuu hiljaisuus jonka rikkoo vain mustan Mikin kehrääminen pankolla.

- No mikä sille nyt tuli? Järkikö se seisahti?
- Ka järkipä järki. Järkipä hyvinniik. Jäin tässä vuan tuokijoksi miettimmää, jotta kummanko sittähii ottasin: 12 vuotta wanhoo viskiäkö vaiko 50 vuotta wanhoo piparia.

Ja ratkaisemattomaksi jäi tämän episodin lopputulos koska kertojan piti nousta ja kamuta takaisin lavitsalle kun sinne unenpöpperöisellä äänellä huhuiltiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 23 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

A-MOLLi

A-MOLLi

Hiljaisuus - kaiken levollisen äiti,
asettuu elollisen ylle jängän reunalla
vaimentavan lumipeitteen tavoin.
Tuuli on matkannut aikaa sitten ystävineen
Pohjan Akan helmain alle uudestisyntymään.

Kuinka musta luurankometsä voikin olla niin kiehtova;
hiiskumattomana seista johottaa äänettömyydessä,
mykän äärettömyyden reunalla,
edessä, yllä, aava ja rajaton linnunradan tähtivyö.

Seisoa mustakaapujen juhlayönä hiljaisuuden perillä,
kuuntelemassa kuinka havuneulanen sanoo
sopimuksen irti oksansa kera.
Se on itsensä tahallista herkistämistä,
ihanan loistelias päähänpisto tänä merkillisenä aikana
kun uhat uhkaavat käydä toteen.

Temperamenttiko vihdoin laantumassa vai mikä,
mutta rapsahdus on niin herkkä A-molli,
että helmi tikistyy silmäkulmasta,
liruu ahavoituneen posken kanjoneita leuan kärkeen
ja jysähtää anturoiden tallomaan lumeen kulpoksi.

Sen kuuleminen erottaa miehet tyhjännaurajista,
kepeät puheet asettuvat säyseinä parsiinsa,
jäljelle jäävät ovat sielun peilin heijastumia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PUU

PUU

Nurkissa soi, hormissa soi,
puhaltaa pitkä lounas väkevästi,
valon puolella ollaan toista päivää ja ujeltaa.
Puut alastoman mustina viistossa;
roskineet riettaat valkoisen sileän hunnun.
Harmaata - vaikkei pimeältä juurikaan erota.

Harvakseltaan lennättää tiskirättejä,
osuessaan heilauttavat miestä;
pisartuvat otsalla,
räiskyvät tihkusateena nuoskaten kulveet.
Lumi vajoaa.

Viikolla satanut pöyheä höyhenen kevyt kerros
tiivistyy sankaksi vankaksi massaksi,
jonka pakkaspojat kivistävät kantavaksi pinnaksi.
Sen myötä soittelee pailakkaansa iloisin mielin
kauas selkosten ääriin.
Norjan matalan jälkeen lupeissa tuo lysti;
menenee nousuviikolle hyvän matkaa.

Jatkan tuuleen nojaamista,
kädet kyynäriä myöten taskussa sinnittelen vastaan,
tässä oudossa kuusettomassa maassa;
puu pitää saada,
siitä on kyse - vaikka käkkärä petäjä,
pääasia, että neulaset tuoksuvat pirtissä ehtoolla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!