TEELMÄ

TEELMÄ

Kuihtuneita korsia,
upeita - valon laitimmaisissa säteissä hehkuvina;
suistuneina sikin sokin tuulen pieksäminä,
pienen - pakkasen pojalle hävinneen noron partaalla.

Asetelma on upea - sitä vaille valmis,
että sen joku olisi ihan tieten tahtoin siihen asetellut,
väsännyt päässään mallin
ja kantanut sen varovasti tuon norosen töyräälle -
kukkimaan silmille iloksi,
löytäjälleen kauneuden lauluksi.

Miten se luonto osaakaan touhuta
itselleen parhaimmat sopivimmat värit;
sommitella ne sitten rajuilla kohtauksillaan
näennäisen sattumanvaraiseen järjestykseen?

Kaiken kuitenkin stemmatessa loppupeleissä -
ummikon katsojan vinkkelistä -,
kuin koko teelmä olisi silmällä tehty.

Tuota lie taivaanrannanmaalarit ikänsä tavoitelleet -
kuka milläkin konstein ja kepposin,
erinäisiä riitasointuja ristiin rastiin asetellen hui-hai,
ähisten ja äristen.

Tuloksia - joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne