UMiAKKi

UMiAKKi

Harmaiden maailmojen seassa pilkkeitä,
wanha taivas pistää silmään,
raottaa limittäisiä pilvenlonkia sen verta
että pieni ilo ennättää lennähtää maahan saakka.

Oitis on naurussa pitelemistä,
äänettömässä tyrskähdyksessä hartiat hytkyvät;
vain heiveröisiä - pidäteltyjä äänihymyjä -,
karkaa juhlallisesti hampaiden lomasta.

Saa sitä olla yksinkertaista hauskaa,
etenkin kun näkemisen kauneus palauttaa mieleen
entisaikain raamatullisen taivaankuvan,
antaa kahlitsemattoman mielen muotoilla siitä
hui-hailevaa raamitaidetta galleriaan.

Sielu suunnittelee, asettelee kulissit, kiskoo esiripun,
oikea etusormi yksin tekee ruumiillisen työn,
kuvanotin naksahtaa insinööristi,
muuttaa mielikuvituksen ykkösiksi ja nolliksi - taika.

Horisontin reunoilta nousee päiväpilviloimuja,
jotka näkyvät rutjanlieskoina piirillä;
henget siellä taistelevat keskenään,
viides ulottuvuus pelaa pallopeliä valaan päällä.

Levoton kumisaappaan kärki piirtää umiakkia santaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne