RiiTYVÄ

RiiTYVÄ

Hiljalleen hiipivä keskipäivän pikku pakkanen;
se kiristää suloisesti - ikään kuin huomaamattaan -,
lompolon veden pinnan elastiseksi hyyteeksi.
Noin vain - siinä sivussa, ilman äkseeraamista.

Kuvastimen kaltaiseksi,
heijastellen vaikka ohi ajavia pilviä,
ellei muuta ajankulua hoksaa.

Muuttuen kalvoksi joka kohta - jo huomenissa -,
kestää yksiöisen varsan yli kipaista
ja miehenkin pian,
jos tätä ilman lumikuuroja viikonkin verran jatkaa.

Kaunis on tämä riityvä maailma,
kaunis,
soma vaikka vielä ei ole odotettavissa jään laulua,
ei hyvään kotvaseen.
Ja syntyneekökään näin pieneen lampareeseen?

Nooh - elämme toivossa ja hyvässä uskossa -,
froua ja minä;
saattelemma syksyn laitimmaisia marrakseen,
asettelemma kesän asioita säntilliseen,
mutta höveliäiseen malliin odottelemaan uutta.

Että tällanen tapaus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne