KARAiSTUS

KARAiSTUS

Elämäni tuulen siunaamassa maassa;
taivaanrannanmaalarina -
jotakuinkin sektoriloiston suomassa huomassa,
etupäässä takamaastossa ulapalta käsin.
Tykhen kainalossa.

Avaruuden tunne on lyömätön,
häpeämättä voi heittää jo koulupenkillä
päähän istutetun luomakunnankruunun syteen,
riisua hölynpölystä tomuisen kuningashaalarin,
talloa sen lyttyyn
ja sitten lysynä sulloa sen sellaiseen kallionkoloon
jonne aurinko ei koskaan paista.

Tuuli on se joka viiltää, ruoskii ja piiskaa,
hyväilee samalla suloisia höpöjä haihatellen;
hempeilee lempeästi sipipuheita kuulimiin.
Se jos mikä karaisee.

Suu menee väenväkisin riettaasti vehnäselle
kun viissatasen hehkussa kertaa kuulemia;
sisäisesti viluisen sakin narinaa arktisessa vinkassa.

Etenkin hereän hipiän yritystä olla mimosana
kun tuuli huilaa ihon ja kankaan välisissä tunneleissa;
hauskaa pitäen - itseään viihdyttäen,
mutta asianomaista inhaan kiihdyttäen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne