VALOPiLKKU

VALOPiLKKU

Akkunan pieliin napsahtelee,
iänvanhain merkkien mukaan enteilee sadetta;
jopa ropissee pian tippa rapsakasti lippapellille,
somasti kuin pikkuahvenet keväisin tulitikkuaskissa -
riettaimman pilkkikiiman aikaan.

Kurkkaus uutimen nurkasta taivaanpiirille kertoo;
kaikki värit ovat harmaita - ylen harmaita -,
niin tasaiseen että yksi suti piisannee
maalaamaan koko mielen maailman.

Sivusilmä kuikkaa jäniksiä mereltä;
harvakseltaan näkyy,
tuuli vasta intoutumassa mezzoforteksi,
venttiilit ovat vielä vaiti.

Suruvoitto koittaa soittaa,
vaan ei voita,
sillä merenrannan talossa,
melankolian aukossa pikkiriikkinen valopilkku.

Huomenna tulee nainen, froua ja vaimo,
maalliset ilot ottavat niskalenkin harmaasta,
lihanhimossa ei pihistellä,
särysoppaan tulemaksi parasta nuorta mullia.

Nyt ei wanhan lehmän lihalla värkätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne