SiLTA

SiLTA

Yön erikoislinnut kaartelevat ylt'ympäriinsä,
vaanivat kai kuun poikasia
jotka vastasyntyneinä äkkinäisinä eivät osaa varoa,
vaan yhdellä kiihkeällä hotkaisulla päätyvät
kyltymättömien vatsalaukkujen syövereihin
yön pimeän ahnauden muhennettavaksi.

Ei tule loppua,
paremminkin kiihtyy -
kohkaaminen kaiken ympärillä.

Kuukin koettaa ehättää viimeisillä voimillaan,
pyrkii kynsin hampain ylettymään vuoren huippuun;
takertumaan vielä hapertumaisillaankin
kohollaan oleviin kalliopahtojen tähteisiin -
niihen joita eroosio ei ole vielä murtanut tällä haavaa.

Silta on liukenemassa mereen,
parahultaisesti aavistus jäljellä höykäsen pölystä,
pelkkä kuvajainen näkimien hui-haissa;
valoa on yksinkertaisesti liikaa,
sarastus yllättää mollottajan housut kintuissa.

Hämmennyksissään se loikkaa loppumatkan,
käy kerälle maan taa
ja on vain hiljaa;
odottelee tuoksinan asettumista aamuksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne