SiLMÄNKÄÄNTÖJÄ

SiLMÄNKÄÄNTÖJÄ

Huimia sinisiä otteita taivaasta käsin,
peli ei ole vielä pelattu,
parasta ennen viimeiseen käyttöpäivään on hyvä tovi.

Pilvipeitteen ratkeamiset,
repeilyjen raoista kiirivät valonsäteet,
jos luoja suo - hyvinkin suuret aukot -,
ne osaavat valaista maiseman niin oudon kummasti,
että saavat äkkinäisen pään sekaisin,
oitis, ilman minkään sortin kemiallista puudutusta.

Siinä sitä sitten haahuillaan -
jossain keskellä eimitään - missä on itä,
entä länsi?

Sormi kyynerpäätä myöten suussa
kun net vielä muutama tovinen sitten vaikuttivat
olevan tyyten eri suunnalla - eivätkä sitten olekaan;
siellä normaalissa päähän iskostuneessa.

Valon peijakas,
se joka yltiöpäisenä hurjapäänä piileksii leikkisästi
pilvien katteen takana kaiken aikaa -
ollos koskaan sieltä häviämättä -,
sehän se näitä silmänkääntötemppuja tekee,
että on pimeää valoisana aikana;
kuin joskus toisinaan päinvastoin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KULiSSiT

KULiSSiT

Suojasäät veivät mennessään,
enää haikeita mielikuvia muistissa,
nooh - ehken jokunen sattumoisin,
näkymäntallentimella näpätty otos sähköruudulla;
pääsääntöisesti Pakanamaan karttoja ei enää ole
talojen suojanpuolen seinissä.

Kaikkinensa se oli upeaa nähtävää,
ikään kuin se olisi tehnyt arktisesta hysteriasta
vielä vaikuttavampaa,
kouriintuntuvampaa sellaisilla kulissin tapaisilla.

Aika on sen tällä erää ohi,
uutta möyräkkää tässä saa alkaa varromaan,
josko wanhasta muistista -
sitten talven niskan taituttua -,
varhaiskevään kuritus syöksisi tuulensa luoteesta
ja kurittaisi seutukuntaa hurlumhei.

Useampikin riivaus on tullut jo koettua
kun on aavistamattaan osunut täkäläisillä seuduin
niihin aikoihin kuikuilemaan...
allihaahkoja vahtaamassa.

Vaan mitäpä mitä - tulleet ovat hyö talvilomalle,
satama-altaassa porskuttelevat -,
pyrytti tai helotti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TULVA

TULVA

Lämmin kuiskaus hämärän rajoilta,
Jäämeri siellä poskipusujaan leyhyyttää;
luode vienyt vedet parin sadan metrin taa,
kohina hiipunut suhinaksi;
vain kosteuden aistii.

Luodolla laulaa Haavruua,
suruvoitto kiertää santaisen rannan perukoita,
tutkii mutkien jokaisen onsilon ahteessa
ja kapuaa rantabulevardille sulavan lumipenkan yli.

Tuttu on laulu,
iätöntä tarinaa kertoo olemattomasta ajasta,
asioista joita oli ennen ihmisen keksimistä,
ennen jumalia,
ennen aikaa.

Helppo siihen on yhtyä ellei ole muita kuulijoita,
koirukin,
muutaman harjoitusulajamisen jälkeen rykäisee,
käy istumaan pakaroilleen,
päästää kitansa syöveristä sellaisen haiun
että räystäät käyvät parkumaan vuolaasti.

Kyynelvirrat täyttävät hulevesikaivot,
saavat meren tulvimaan maalle
ja sen ajan otuksilla on hauskaa muistellessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiELU AUKi

SiELU AUKi

On kulunut sangen pitkähkö tovi
etupäässä tuulen, kuun ja muun kera puuhastellen;
osansa lienee ominut napayön sinen ihastelu
asiaan kuuluvine vehtaamisineen.

Äkin yllättäin on tulta ikävä;
pitäisi päästä porisemaan levottomia -
sellaisia salaisia sinisiä höpsötyksiä,
jotka tuli myötämielisesti -
ja - tuntoisesti kuunneltuaan oitis polttaa.

Tuhoaa aina viimeiseen tuhkahippuun saakka,
ettei niistä jää todistusaineistoa jälkipolville
aina neljänteen - jopa viidenteen saakka,
jos oikein riettaita ovat.

Siispä lavitsalta ketaroille,
pörröistä ylle ja uksesta ulos paratiisiin;
kainalossa tervaroson vikuuttamaa janhusta,
pivossa kassara - toisessa liekinheitin.

Äkkiäkös siitä tulen tuskasta pääsee noilla kurin;
pian on loimu päällä uutta einestä vaatien,
muutama huiskaus noita-akan ajopelillä liioille lumille,
ynnä mustan kanan kylki liekkiin nojaamaan.

Sitten taljalle ja sielu auki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TYNNÖRiTiLA

TYNNÖRiTiLA

Kaikessa kuviteltavissa olevassa soi,
kaikessa soi sinisen himmeä napayön blues,
autereen yllä keinuen leijuu;
ehtyneen kuun riekalaisten varjojen siekaleissa soi.

Arktisen hysterian huojuva tanssi
taustalla suloisen komppirenkutuksen rytke,
matalien rumpujen jytke.

Hurvitteleva keitos suruvoiton makeassa liemessä,
kirjokannen huomassa;
luomassa henkisen jaman toiviotilaa nuorennetun,
itseään suurenmoisemmaksi tuorennetun sielun
varjojenmaasta paluun sijaksi.

Loppua ei vielä näköpiirissä,
ei vaikka pitkällä silmällä katsoisi,
eikä hoppua,
ajanrattaan unettavaan tahtiin soljuu sinivirta
zenin katkeamattomana vyörynä.

Verkkaan tahtiin vaeltavat ihmisen lapset
tuulen huuhtomaa rantabulevardia koirujaan
langasta kauko-ohjaten.

Kaamoksen rajaaman sinisen tynnöritilan
täyttää hyödyllisyyden käsite alusta loppuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ZEN JA KOLAAMiSEN TAiTO

ZEN JA KOLAAMiSEN TAiTO

Kovin pitkällä ihminen on luomistyössään,
jos osaa erottaa toisistaan edes kymmenenkin lunta;
siinä välttyy paljolta turhalta työltä.

Kun vielä hallitsee sikäläiset valtatuulten suunnat,
niin silloin saattaa iloita -
jopa nauttia lumen ankarasta puurtamistyöstä,
ainakin salaisimmissa sisimmissään.
Se on zen.

Rakeet, viti, nattura, höyty sekä utukka,
ynnä ryyni-, puuteri-, sokeri- ja pyrylumi;
ne kannattaa aina köijätä myötätuuleen,
oman rantteensa rajamaille tai ohikin.
Sikäli mikäli mahdollista sikäläisittäin.

Tietenkin väkevässä uskossa siihen,
että puhaltava tuuli vie ne pysyvästi pois
ja pitääkin lemmot siellä kevään korville saakka.

Sen sijaan tuiskun aikaansaama nietos,
siinä missä tuprakan eli myräkän kasaama kinoskin
ja muukin vastaavanlainen palteisto;
sehän on tietty lohnittava ensin lapiolla kuutioiksi,
vasta sitten kolavälineen avulla siirrettävä
niille sopivaan kököttämispaikkaan joko somisteeksi
taikka ihan vain luovan työn muistomerkiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

APUTiAK

APUTiAK

Ulkona myllertää kovin,
puhuttelee molemmin puolin humeettia;
on lemmosta eetosta puolesta
ja tovin vastaankin.

Saappa tuosta kinasta itsekkään selvää,
tolkusta puhumattakaan.

Loppujen lopuksi;
puhaltaa ankarasti ja ei,
riippuen siitä mille puolelle havainnon asettaa:

Sisäpiirissä mokoma huomio aivan yhdentekevää,
huushålli on tiivis joustava hirsikehikko.

Ulkosalla ei niinkään yhdentekevä,
sillä tietenkin tuulella siellä wimmattu kiima
päästä pujahtamaan lahean hereälle iholle
jostain päiväasun auki repsottavasta raosta;
tuottamaan kusiaisten polkuja hipiälle.

Jos kerran tätä Louhen tiivistämää eskimolunta
vielä sangenkin hyvin jatkuu,
puen polymeeripeskini - kopioin takapihalle aputiakin
ja harrastan sittemmin vähäpätöiset yöuneni
peuran nahkalla vuoratussa mursunnahkapussissa
aina kevätpäiväntasaukseen saakka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TOTOABAN RAKKO

TOTOABAN RAKKO

Ei kahta puhetta,
kaamos on hiipumassa;
tavarataivaan helvetintulet loistavat niin kirkkaasti,
niin turmeltuneen irstaasti,
että punanutulla täytyy olla nokilasit suojana.

Nooh - itsepähän on palaksensa valinnut;
mitä sitä lähtee hyvää mieltä hölöttämään
ja jakamaan hyvässä uskossa kaiken maailman
kaupustelijoiden, publikaanien, kirjanoppineiden
ynnä muiden hämäränhenkien völjyssä.

Herrain kanssa joulusaunomista -
sikäli mikäli vain se suinkin on mahdollista -,
tulisi välttää hyvissä ajoin - ennen syntymäänsä jo.

Nimittäin sillä aikaa
kun hinkkaat sieluasi mäntysuovalla ruvelle,
taskusi tyhjennetään viimeisistäkin
onnen riekaleista pukusuojassa.

Mutta jos nyt kristuksensa tähden houkkana haluaa
aivan ehdottomasti oivallisimman lahjan ostaa,
niin se on sitten totoaban rakko.

En ole koskaan miettinyt onko runoni kirjallisuutta
ja silti minulla on kovin usein iktsuarpok.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MYRÄKKÄ

MYRÄKKÄ

Sellainen,
sanotaanko käsin kosketeltava hiljaisuus;
kaiken pysähtyneen saanto ennen lopullista,
ennen ensimmäisiä tuulen ääniä nurkassa
tai räystään pielessä.

Odotuksen tahmea juoksu eetosvuon seassa,
kuuntelua herkällä korvalla,
pienimmätkin eriäänet säpsäyttävät,
saavat humeetin liikahtamaan kuuluman suuntaan.

Vaikka päällisin puolin kaikki on kohdallaan,
viimeisimmätkin tarkistukset tehty,
tietyt piisinpeltikuoren kolahdukset noteerattu;
silti - silti vain,
kuin ikään varmuuden vuoksi aavistellen,
mahdollisia ylimääräisiä enneääniä epäillen.

Aanojen ryöppy on silkkaa peruskamaa,
etenkin laukkaavaisten mielikuvitusten riettaina
huikentelevissa eetosten juoksuissa.

Ja milläpä sen pysäytät;
ei ole suitsittu - intoa vaan saa ulajamisista,
yltyy entistä ehompaan.

Sen verta williksi äityy, ettei kaikkea ehdi kirjata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ELiKSiiRi

ELiKSiiRi 

 Sinisen hifistelevä kiusaus päätä kääntämättä,
yht'aikaa hiipien kaikkialla tasaisena huntuna;
sitten kun äkkää.

Vaan ei saa otetta mokomaan millään älli,
sillä tavoin yksinkertaisen korkeinta mystiikkaa,
että ei tiedä - ei miellä,
humpailee koko ajan eetosten tiellä.

Vain intuition johdatus hämäräperäisine vihjeineen,
kuin vajavaisen ajan peilaus
häiväys jostakin sellaisesta jota ei tunne,
vaikka vuosituhansia ikiaikaisena ilmiönä
sieluttoman maiseman yllä.

Sinisten ajatusten eliksiiri,
lempeä fotoni-armadan ryöppy,
se juovuttaa kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta
ja aivan selkeällä selityksellä;
silti innostaa ällistykseen,
salamyhkäiseen ihasteluun siellä missä kohtaamisia.

Pehmeän käperryttävä -
uninen kaamoksen sini,
mielen syövereiden umpuilman taustamateriaalia;
sitä on ahmittava riittävän suurin annoksin
jotta käyttövoimaa piisaa koko vuoden kiertoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NAPAYÖN UNELMA

NAPAYÖN UNELMA

Pohjan Akan piiskaama raihnas nahka;
laskeutumassa huterasti tutisten -
kummassa unen- ja valveen rajatilassa -,
läskisoosiin.

Sellaiseen pitkän elämäntyön tehneen imisän
kylkisiivuista haudutettuun -
oivalliselle tuoksuvaan kermaiseen huntuun.

Siihen ihanaan samettiseen se
kurttuista kaulaansa myöten vajoaa,
voitelee - silmät kiinni, tuoksua ahmien -
hourivilla hyppysillään huulia,
muistelee Akan raivoisia joulunalustuulia.

Ei polta,
ei pala nahkainen luupussi;
niin on osannut miellyttävään lämpöön
mestari lauhduttaa soossinsa.

Jossain Louhen suunnalla;
vuorten kupeilla - lompoloiden onsiloissa -
jääkuvastimen alle vangittuina hyytyneet aajeet
tanssivat pirunpolskaa - elämän suurta viikatetanssia;

Rutjan vihertävissä loimuissa osman verenhimo
saa vaatimen kurkusta tyydytyksen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TEELMÄ

TEELMÄ

Kuihtuneita korsia,
upeita - valon laitimmaisissa säteissä hehkuvina;
suistuneina sikin sokin tuulen pieksäminä,
pienen - pakkasen pojalle hävinneen noron partaalla.

Asetelma on upea - sitä vaille valmis,
että sen joku olisi ihan tieten tahtoin siihen asetellut,
väsännyt päässään mallin
ja kantanut sen varovasti tuon norosen töyräälle -
kukkimaan silmille iloksi,
löytäjälleen kauneuden lauluksi.

Miten se luonto osaakaan touhuta
itselleen parhaimmat sopivimmat värit;
sommitella ne sitten rajuilla kohtauksillaan
näennäisen sattumanvaraiseen järjestykseen?

Kaiken kuitenkin stemmatessa loppupeleissä -
ummikon katsojan vinkkelistä -,
kuin koko teelmä olisi silmällä tehty.

Tuota lie taivaanrannanmaalarit ikänsä tavoitelleet -
kuka milläkin konstein ja kepposin,
erinäisiä riitasointuja ristiin rastiin asetellen hui-hai,
ähisten ja äristen.

Tuloksia - joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiEMENPERUNAT

SiEMENPERUNAT

Herttaisen -
akkunan läpi jopa ihanan eksoottiselta näyttävän
hysteerisen myrskyn ensioireet - ne,
ne vaikuttavat liki kiihottavilta aina siihen saakka
kuni on aika astua ulos todellisuuteen ruudun takaa.

Kahdeksantoista metrin ankaraan wimmaan;
antautumaan alttiiksi sen väkevälle otteelle,
päistikkaa - miettimättä isommin sitä,
että ei tässä nyt sen kyydissä voi lähteä
maapalloakaan kiertämään
ja palata myötäleessä takaisin kotikulmille.
Noin vain.

Tosi kun on jotta tähän samaan tuuleen,
mutta vastaseen sitä palattava lähtijän täytyy;
sinnillä pungerrettava,
vaikka tuoksinassa menisi viimeisetkin siemenperunat.

Siinä on romanttisuus, hehkeys ja muu kaukana,
toisaalta itsensä viihdyttäminen sielua kiihdyttämällä
on mukavan soppelia puuhaa ulkosalla silloin
kun ei parempaakaan pysty tahi halua.

Halunneeko monikaan myrskyn raivossa kärventyä;
saatikka että uhraisi vielä lisäksi suloisen hipiänsä
Pohjan Akan kiimaisilla suudelmilla ruoskittavaksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TALVi PERKELE!

TALVi PERKELE!

Alkaa vaikuttaa,
vai siltäkö se ainoastaan tuntuu,
jotta olemma nyt valaistumisen suhteen
vähintäänkin viimeistä edellisellä tasolla.

Aniharvassa on enää maankuorta näkyvissä;
jyrkimmissä pahtaissa etelän puoli
vielä himpun verran kuumottaa valkean hupun läpi,
mutta sitä ei lasketa.

Aikansa on veivannut eeskahtaalle,
satanut ja sulanut - sulanut ja satanut;
ei ole osannut päättää asettumistaan tämä talvi,
alkanut hötkyämään ilmiselvässä asiassa.

Nyt näyttää kuitenkin jo siltä että talvi -
talvi se on -, talvi perkele, vaikka voissa paistaisi.

Mistä näitä päättämättömiä oikein piisaa?
Jo kolmas talvi peräkanaa,
eikä osaa paikkaansa ottaa -
ettei vain lempohinen olisi noussut
siihen ilmastoinninmuutoskiimaan.

Jos sen teki - aihetta enempään sitten ei
ja toivon vain onnen auringon vielä monesti
sekä nousevan että laskevan ylitsemme.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KUKA KEKSi

KUKA KEKSi

Pimeä etenee kiirunan pikkiriikkisin askelin,
sipsuttaa vääjäämättömästi kohti pimeyden ydintä
muutaman päivän päästä on pesässään,
yksin - eikä välitä tavarataivaan hulinoista.

Uinahtaa hetkisen ja kaikki on ohi,
koko vuodenkierron kohokohta on siinä ja siinä;
jokusessa pesäpäivässä.

Kun ihminen on ihminen,
änkyrä toisten änkyröiden loputtomassa tolloudessa,
niin eihän se malta olla kysymättä tollojaan.

Vaikkapa että,
kuka se oikein keksi määritellä
juuri tämän pimeimmän hetken kohokohdaksi -
että miksi se vuosi ala valoisimmasta hetkestä?

Vai onko se niin,
jotta ne mieleltänsä epävakaat,
jotka eivät silloin voisi paukuttaa iloisia tulitteita
pitkin taivaanpiiriä kirkkauden tähden,
tulisivat aivan sietämättömiksi houkiksi?

Liian monta kysymystä,
kohtalon kysymyksiä kaikki,
ei pidä tyhjiä kysellä - joutuu hullun kirjoihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JOKU KAi NAi

JOKU KAi NAi

Mustat pilvet kulkevat synkkää huippua nuoleskellen;
vinhasti kieppuvat pyörteiset longat,
suomivat säälittä vuoren upeita kupeita.

Tuuli tuo vaakasuoraa äimälunta ylängöltä;
hönkää niemimaan pituudelta kasvoja ruoskien,
oltava alamaisen nöyrä,
muttei sentään nöyristellä tarvitse,
kun on itsensä
ja pukeutuu asianmukaisesti.

Silloin näkee pysähtymäpaikaltaan;
siltä jossa suunniteltu viipymä toteutuu,
kuinka ihmiskunnan turmio on salvattu tulevaisuuteen.

Äkkää että sivistys on peruuttamaton;
eikä sille enää voi mitään.
Valintoja ei voi perua,
on mentävä näillä käsiin jäävillä.

Nauttikaamme siis - pois musta onea olo,
se apea tuhon taakka mielistä riettaasti rellestäen,
tämä enää tästä muutu mikskään - söi tahi joi.

Joku kai nai,
koittaa orgasmissaan varpaankynsiään irti.
Ei auta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KARTTAPALLO

KARTTAPALLO

Jok'ikinen kerta pohdituttaa mäelle kavutessa,
että senkö täytisen takia sitä pitää ihmisen penikan
aina vaan ylemmä ja ylemmä haluta.

Eikö se hyvä isä sentään piisaa
kun saa tasaisella mannulla paarustaa,
itselle isommin hikeä selkäpiitä myöten valumatta
ja tuottamatta.

Vaan ei siitä saa selvää;
kinttua vaan toisen eteen ähinällä,
puhisten siirtyy koipi vastamäkeen,
joskus vastahakoisemmin kuin joskus,
mutta kuitenkin ylös käsin.

Pian sitä tolvasee kiirelle hoppua pitämällä,
kiivaimmassa tuoksinassa unohtuu pähkäily kokonaan,
jahkailun aika tulee vasta esileikissä,
silloin kun arvuutellaan jo missä päin Alaxsxaq on.

Onko se nyt kuusi- vaiko seitsemän astetta,
ettei tarvitse maahan välillä polkasta,
jos tästä lähtee haihattelemaan sille perälle?

Asian saa hyvinkin vissimmälle tolalle
kaivamalla povitaskusta karttapallon;
siitä vaan sitten seuraamalla kynnen viirua perille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOKO AJAN YÖ

KOKO AJAN YÖ

Tämä vaellus hyytävän herkän napayön
sielua hivelevässä hulttiotilassa,
tähtitanssien ilmapiirissä kirjokannen sinisen alla -
maan- ja taivaanpiirin yhtyneessä taiassa -,
se menee suoraan henkisen tomumajan rakenteisiin
kun vain sallii.

Rutja loimuaa;
hyvin siinä leimussa näkisi ottaa talteen
kaikki tantereiset, manalaiset, kuopsukat, maahikkaat;
nyylämanalaisetkin,
jos mieli huikentelisi.

Mukaan on pakattu sattumoisin,
ikään kuin matkaevääksi -
intelligentsijan tunnukset -,
lierihattu ja silmälasit kyllä,
mutta jotenkin erillisessä roolissa;
mokomasta intelliletsusta hyvinkin kaukana.

Sille nyt vaan ei ole käyttöä tässä pitkässä yössä,
parahultaisesti täällä se sumea aika vuodesta
jolloin aurinko ei lainkaan nouse horisontin päälle –
on koko ajan yö -,
ei koskaan päivä.

Eikä edes huomen tahi ehtoo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HERKÄLLÄ KORVALLA

HERKÄLLÄ KORVALLA

Tuttua, tuttua,
enää ulajaminen kuullostaa pikemminkin kotoisalta
kuin hermoon käyvältä häiriötekijältä,
muuttuu lauluksi - ei tee tenää,
kyllä tässä elää,
kaikin mokomin.

Alkuun lounaan vakava,
pitkäkestoinen ote ravisti sielua;
se tapa jolla koko talo resonoi.

Jokaista ripsahdusta rapsahdusta kuunteli erikseen,
herkällä korvalla kuunteli;
tottuakseen äkkäämään hirsisen talon
ihastuneet huokailut äkeän tuulen puisteluun.

Ei se voima,
se kerta ryöpsäys - sitä varten on joustavuus,
vaan se pitkäkestoisuus;
kymmenen vuorokautta lounasta yhtäsoittoa;
sitä jonakin aamuna äimistelee äänettömyyttä.

On oikein pistettävä humeettia uksesta maailmaan,
jotta saa päivitettyä pysyväksi katsomansa
uuteen tolaan.

Eikä siinä vielä kaikki, elämä on mukavaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MÖRKÖMAAiLMA

MÖRKÖMAAiLMA

Sisällä ytimessä;
keskipäivän kaamoskävelyllä hämärien välissä,
pimeää etsimässä,
säkkipimeää mörkömaailmaa tundralla,
hämäränhenkien tanssiparketilla.

Vaan minkäs teet,
ei näe,
nokilasit jäivät pöydänreunalle lavitsahuoneen tykö.

Näkimiä joutuu sirhottamaan niin,
että ohimonahkat viruvat
ja jäävät vilpoisassa sille tolalleen,
kuni vasta tuvan lämmössä ensin rypistyvät
ja lopulta siloutuvat omilleen.

Eikä tämä tästään korjaudu,
reiluhkon viikon päästä koko tienoo
on syvimmillään syöverissä - muutama pesäpäivä -,
sitten alkaa jo hämärien erkaneminen.

Pian ollaan kuin ei oltaisikaan,
valo harppoo isoavin askelin sellaista haipakkaa,
ettei äkkinäiset taida perässä ennättää.

Arktisen hysterian sietämätön kauneus asettuu,
laatii pesän sieluun - toimii muusana siellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUHERRUSTA

TUHERRUSTA

Tuuli soittaa öövertyyriä,
koiruvahdista alkain - käänsi luoteisiin,
nyt humisee jo kuuloluutkin.

Tietää siis lepopäivän ratoksi lumitöitä jahka
luode tuo ylängöltä lunta vaa'assa;
ööööööö... minkä lepopäivän?

Jokainen päivä on joutilaalle lepopäivä,
kaamoksen suuri sininen luminen ihme.
Vertaansa vaille oleva kokemus johon turtuu,
urautuu kuin turska mereen.
Tai silli suolaan.

Tuiskuttaa sinisessä,
ilman selässä lentää väkitukku tunturilunta;
toki tiukasti yhteen suuntaan,
mutta nurkantakuisissa kiepauttaa kinokseksi,
junttautuu kantavaksi nietokseksi
ja ulottaa suippenevat palteet mantuun,
lopulta sen siloon liudentuen.

Huomenen vähäisessä valaistuksessa
vartoo pittoreski laveerattu maisema valmiina
kun vain saisi jostain pakkasen kestävät,
pikkukylmässä jäätymättömät vesivärit,
että pääsisi tuhertamaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ViSSiSSÄ

ViSSiSSÄ

Tiesikö muka tämä huomen mystisesti ennalta
missä paikassa mieli hötkyää kutakulloinkin -,
etenkin silloin kun se on vapaa liehumaan
kaikista ihmislajin omassa suuressa typeryydessään
laatimista kahleista.

Vaikuttaa siltä että tiesi,
tunne on molemman puolinen;
sielun sijalla vain kuohuva,
haltioitumiseen saakka ylettyvä mielikuvitus
laatimassa synopsista moniin tuleviin episodeihin.

Se tola huojuttaa - tasapainottaa samalla sitä oiretta,
että kaikki olisi muka jo nähty,
mitään ei enää kaivata,
jatketaan näillä eväillä viidenteen ulottuvuuteen.

Ei se niin vaan mene - ei mene -, vaikka minkä tekisi;
nytkin huojumassa ihan vississä tienoossa.

Par'aikaa tismalleen ihan juuri siinä paikassa
joka on reilun parin tuhannen kilometrin päässä
Biddinghuizenin kylästä koilliseen,
joka taasen itsessään sijaitsee noin
seitsemänkymmentä kilometriä Amsterdamista itään.

Sattumalta muuten - ei mitään oikeaa asiaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

iMPROMPTU

iMPROMPTU

Täällä ollaan,
varikkotakin kasvoaukko kurottuna suppuun,
lisäksi muutenkin tuulenpitävissä vetimissä,
nahkalla päällystetyt tumput hyvissä käsissä;
eikä juuri hytisytä, tärisytä,
näkimen nurkatkin kuivat koppalasien alla.

On yritettävä asennoitua uudelleen,
vaihtoehtoja on ja piisaa,
vähäpätöinen vuoren huippu rantamaassa.
sen kallioinen kiire.

Huikaisevia maan ilmeitä silloin kun sees;
oikeastaan mihin suuntaan tahansa
ja loput voi kuvitella ensin runsaalla mielikuvituksella,
sitten värittää taitavasti.

Vain varjoa ei näy;
siksi omituista tunnetta on kannettava,
jonkun mielestä raahattava mukanaan
koko keskimmäisen talven niskan yli,
mutta ei siitä vaivaa.

Näillä mennään nyt - valmiina,
ihastuminen tämän maan Arktiseen hysteriaan
sitoo yhä enemmän ja enemmän,
yksinkertaisen karu kauneus humalluttaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ARVAiLUJA

ARVAiLUJA 

 Kummallisia säväyksiä toisina aamuina;
sinisen sokkeloista pilkottava mystisen lupaava,
kiihottavan punainen kajaste saa mielen laulamaan,
kielen pysähtymään keskelle suuta
ja lipomaan huulia.

Sanaakaan ei tarvita,
eikä se sopisikaan oikeastaan siihen
pysähtyneen rannan äänettömyyteen;
riettaaksi se katsottaisiin,
jos älämölöä tai joutavaa lätinää siinä tolassa.

Oneus haihtuu taivaan tuuliin apeus völjyssään;
siellä siniharmaan pilvivyön onsiloissa,
pohjimmaisten pohjimmaisena elävää valoa.

Lupaus,
toivo,
varjottoman ajan mielikuvituksen vahvistukseksi
kun sielu lomailee.

Kai todennäköisesti jossain Odotettavissassa,
tai viidennen ulottuvuuden liepeillä.
En tiedä - arvailen harvakseltaan -,
samalla kun kusiaisia juoksentelee pitkin selkäpiitä.

Vilu ottaa hartioista ja ohjaa viehtyneen sisätilaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VAPAAPÄiVÄ

VAPAAPÄiVÄ

Allilauma allendeeraa pimeässä oneaan sävyyn,
lieneekö syy etupäässä koti-ikävässä,
vaiko sittenkin vain aaal-liin suruvoitossa tenhossa;
meneppä ja ota tuon luontokappaleen
perimmäisestä sisimmästä tarkoituksesta selvää.

Hyinen ei houkuttele - sinällään pimeässä huuto kyllä;
hyvähän se olisi ratkaista mokoma pois
humeetista kuleksimasta.

Ennen kuin lähden redille porskuttelemaan,
se parempi - tolkumpi aivopuolisko esittää -,
josko tekisin sittenkin ensinnä tulekset
ja istahtaisin sen äärelle pohtimaan
tuota rannalla kuivana oleilevan otuksen
elämää suurempaa kysymystä.

Harkittuani tovin kovin,
myönnän lopulta kyseiselle olevaiselle
audienssin aiemmin ehdottamassaan
pittoreskissa atmosfäärissä kirjokannen alla.

Eikä puoltakaan mottia keloa ennätä mennä
kun jo äkkään että ZiZZOZ;
allikatras ääntää kasassa pysyäkseen.

Ilmankos seitsemäs päivä oli pomolla vapaapäivä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne