ViiDAKOSSA Runo № 1600
On talvi kaatunut - kontalleen lyöty, woimat syöty;
virttynyt kaapu yllään enää öisin voimia kerää,
kestääkseen päivän lämmön.
Sinnittelee kuin raavasmies
joka herkiää teiniksi suloisista suloisimman nähdessään,
sama joka näkyä vastaan sinnii ensin kynsin hampain,
kuni lopulta lannistuu
ja onnistuu seisomaan päällään lätäkköön.
Vilpolan rapulla istuessaan kokee kuinka
lämmin päivä sulattaa muutakin kun mustan katon
vankkaa lumikinosta - sielua myös.
Tirpusten sirkutus, tiaisten pelehtimiset,
ahkeraan kuulimiin ylettyvät ti-ti-tyyt,
ne perinteiset - lapsesta saakka mieleen jääneet;
kummasti ne vaan saavat ajatukset harhailemaan
takaumaviidakossa.
Sitä tahi tätä tärkeää ja vähemmän tärkeää
ryntäilee humeetin kovalevyosiossa,
päästäkseen tietty vilahtamaan filminauhana näkimissä
kun lämmin lounainen leyhähdys saa sulkemaan luomet.
Jostain edellisen kesän ajoilta tuoksuvat tuomet;
sykkivät wäkevää kiihkoa kohisevat suonet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi