KÄRPÄSEN PASKA
Musta piste liikkuu aavalla aukealla, jäistä järven selkää näkyy pistävän pois päin rannasta. On loitonnut ahteelta jo sen verta, että tuskin pienenä rikkuna erottuu sinertävää valkoista vasten. Selässä pönöttävästä riipistä sen vielä älyää jotakuinkin inimiseksi toinen, se rannalta katsoja. Eikä ahkiotakaan, jota piste kiskoo perässään, voisi missään olosuhteessa luokitella tahi kuvitella hännäksi. Jonkun oudon otuksen lisäkkeeksi.
Paitsi juopunut tietenkin. Senhän arvata saattaa. Se voisi rannan houreessaan sortua höperehtimään, että outo häntäniekka siellä möyrii verkkasta tahtia lumimassojen keskellä.
Harmaa kaamoksen aikainen maailma. Se vähäinenkin sinervä on liudentunut täyskattavan pilvipeitteen varjoon ja valkoisella pohjalla tuottaa nyt vaikeuksia liikkua. Suunnistaa eritoten kun mikään jälki, ei meno- eikä tulo-, erotu kun aivan kohdalla. Itse asiassa helpompi on liikkua jonkin maastomerkin mukaan kuin jäljen.
Nii-in, minkä maastomerkin? Tasaista jänkää tuhansia hehtaareita järven ympäristössä, siellä täällä tunturikoivun ruusuke tai männyn kuosto. Pyöritä päätäsi keskellä selkää ja jokapuolla näyttää samanlaiselta. Sama koivupuska, sama kuosto, katsoitpa mihin tahansa.
Sellainen taivallus käy rasittamaan humeettia. Koko ajan pitää olla tarkkana. Ei sovi antautua haihattelemaan. Ei päästää sieluaan karkuteille, liihottelemaan pitkin rannatonta autiota taivaanpiiriä. Siinä helposti unehtuu seurata suuntaa ja lopulta huomaa astuvansa jonkun jälkiä myöten. Se on sellaista. Omille jäljille kaartaa huomaamattaan jos kiintopistettä ei ole.
Kärpäsen paska joka aavalla liikkuu on Immelmannin Teukka. Suksipelissä on menossa selkosen taakse kalareissulle. Kaikki tarvittava mukana riipissä ja ahkiossa. Tasaiseen junnaten painaa siihen suuntaan mihin pitääkin mennä. Vanhasta kokemuksesta osaa kulkea, ei haihattele välillä, ettei alkaisi kaartamaan.
Puolivälissä järven selkää, miten sen nyt tahtoo sanoa, tai keskellä, miten vain, Teukka pysähtyy. Käännähtää katsomaan taapäin. Melko suora linja erottuu rannan lähtöpaikkaan nähden, muutamia kauneusvirheitä jotka hetimmiten korjattu kun hoksattu. Sittenkin tällaisessa tasaisessa menossa on haittansa, mieli turtuu ja väkisten pakkaa sielu karkailemaan joutavanpäiväisiin.
Nyt on tauon paikka. Tuulta ei juurikaan. Jälki erottuu muutaman kymmenen metriä selkeänä, silmiä sirhottamalla, sitten haihtuen vähitellen. Viilekkeet auki. Riippi pois ahkion päälle ja miehen rummakko laskeutuu koko koreuden päälle ja katsoo siintävää vastarantaa parinkilometrin päässä.
Vartin kenties tuijottaa, humeetti tyyten muissa maisemissa, kokonaan ulkona mustanpuhuvasta inimis-kokonaisuudesta. Kun sitten palaa takaisin, hartiat oikein kohahtavat ja kuulee selvästi kun ilmavirta sihisee hampaiden läpi ulkomaailmaan.
Käsi taputtelee reisitaskua, sitten toista. Löytää hakemansa. Mukana nousee massi ja mustaksi palanut kiverä. Tulitikkuaski ja piipputyökalu. Massin raksi sujahtaa sormen yli ja piipputyökalun raksi toisen.
Lataamiseen ei tarvita keskittymistä. Katse voi sillä aikaa huoletta huilata vaikka läntisellä taivaan puolella kaartelevaa korppiparia tutkaillen. Käsi ajattelee ja suorittaa itsenäisesti lataukseen kuuluvat suoritteet. Järjestyksessä. Oikeassa järjestyksessä aina.
Sitten kun operaatio on suoritettu, kohottaa koukkua niin, etä siihen voi tarttua suipistetuin huulin ja ryhtyä.
Toisella kertaa noustessaan käsi tuo tulta ja huulet tarrautuvat varteen tiukasti. Posket painuvat lommolle jotta imua saadaan aikaiseksi.
Sitten jo löysätään, ahavoitunut suupieli raottuu, alkaa tursuamaan savua kahtapuolta kiverää vartta. Hyvin lähtee vetämään. Se on rutiinia. Muutama painallus piipputyökalulla ja se on siinä.
Tauko. Hiljaisuus. Tyven. Kohouma jolla istua. Näkyvyys joka suuntaan hyvä. Piippu hyvässä latingissa eikä mihenkään välttämätöntä kiirua, kuhan vaan. Ajoittainen sinisen pilven möyhähdys jonka ympäröivä avaruus laimentaa hopulla.
Sielu karkaa sen siliän tien, pujahtaa samasta raosta sinisen savun kera. Lempoako tuota toppuuttelemaan kun kerta menohaluja on mokomalla veijarilla. Kaipa se sieltä mierosta palaillee kun tästä nousen kopistamaan koukkua.
Ja aikamoistapa haipakkata se osaa entää. Pian on jo kyläkaupan atmosfäärissä vilkuilemassa iltapäivälehtien lööppejä. Ei osaa päättää, tarttuako vai ei. Pyrähtää ja pian on ehättänyt neljänkymmenen vuoden päähän nuoruuteen. Hulvattomaan aikaan, jolloin kaikki ajatukset olivat väliin niin kepeitä, etä kantapäät töin tuskin ylettyivät viiltämään maata. Vaan ei se lempo kovin kauaa malta sielläkään viivähtää kun jo palaa täyttä häkää nykyhetkeen. Yrittää kaartaa vauhdissa politiikan ohitse, mutta arviointi pettää ja se törmää päätä pahkaa peruslakiongelmaan.
Eipä siinä auta seli-selitellä mitään. Perustuslakiongelmaa on suun ja korvain täydeltä. Vaikkei ongelma ole itse laki vaan se, millä konstilla laki kierretään.
Se on inimisen ikuinen ongelma. Jokainen haluaa kiertää lain rikkomatta sitä. Luoville ratkaisuille on kysyntää.
Taivaanpiirille ilmestyy etelänpuolelle punertava juova. Viimeiset savut nousevat mutkaa myöten korahtaen. Niistä nautitaan perinpohjaisesti ennen ulospuhaltamista. Käsi tarttuu koppaan. Se kopautetaan saappaan varteen ja sujautetaan samaan reisitaskuun mistä se oli kotoisin.
Miehen rohmu nousee, ojentautuu suoraksi ja nappaa sitten rensseleistä riipin ja pyöräyttää sen selkäänsä.
Sitaisee viilekkeet rinnan päältä ja ottaa porkat rukkaskouriinsa. Lähtee sivakoimaan järven selkää.
Saksalais-ranskalainen välipala saa nyt jäädä toisten pureskeltavaksi. Tässä on tähellisempääkin tekemistä kuin €uron pelastus.
Rannalla olija seuraa sinnikkästi kun kärpäsen paska häipyy vähitellen kokonaan näköpiiristä. Sulautuu valkoiseen jota näillä leveysasteilla piisaa yllin kyllin. Kääntyy sitten lopulta katselija ja kamuaa ranta-ahteelle. Mustan Audin kuljettaja nousee autosta ja kiiruhtaa avaamaan takaoven.
Vakavailmeinen, ulsteritta rannalla haikaillut mies, puistattaa itseään - karistaa vilun, nyökkää kuljettajalle ja kumartuu sisään lämpimään Audiin. Kurkottaa keskikonsolin päältä siihen jättämänsä vastuullisuuden naamarin ja pujottaa sen kasvoilleen
Antaa kuljettajalle osoitteen.
Paitsi juopunut tietenkin. Senhän arvata saattaa. Se voisi rannan houreessaan sortua höperehtimään, että outo häntäniekka siellä möyrii verkkasta tahtia lumimassojen keskellä.
Harmaa kaamoksen aikainen maailma. Se vähäinenkin sinervä on liudentunut täyskattavan pilvipeitteen varjoon ja valkoisella pohjalla tuottaa nyt vaikeuksia liikkua. Suunnistaa eritoten kun mikään jälki, ei meno- eikä tulo-, erotu kun aivan kohdalla. Itse asiassa helpompi on liikkua jonkin maastomerkin mukaan kuin jäljen.
Nii-in, minkä maastomerkin? Tasaista jänkää tuhansia hehtaareita järven ympäristössä, siellä täällä tunturikoivun ruusuke tai männyn kuosto. Pyöritä päätäsi keskellä selkää ja jokapuolla näyttää samanlaiselta. Sama koivupuska, sama kuosto, katsoitpa mihin tahansa.
Sellainen taivallus käy rasittamaan humeettia. Koko ajan pitää olla tarkkana. Ei sovi antautua haihattelemaan. Ei päästää sieluaan karkuteille, liihottelemaan pitkin rannatonta autiota taivaanpiiriä. Siinä helposti unehtuu seurata suuntaa ja lopulta huomaa astuvansa jonkun jälkiä myöten. Se on sellaista. Omille jäljille kaartaa huomaamattaan jos kiintopistettä ei ole.
Kärpäsen paska joka aavalla liikkuu on Immelmannin Teukka. Suksipelissä on menossa selkosen taakse kalareissulle. Kaikki tarvittava mukana riipissä ja ahkiossa. Tasaiseen junnaten painaa siihen suuntaan mihin pitääkin mennä. Vanhasta kokemuksesta osaa kulkea, ei haihattele välillä, ettei alkaisi kaartamaan.
Puolivälissä järven selkää, miten sen nyt tahtoo sanoa, tai keskellä, miten vain, Teukka pysähtyy. Käännähtää katsomaan taapäin. Melko suora linja erottuu rannan lähtöpaikkaan nähden, muutamia kauneusvirheitä jotka hetimmiten korjattu kun hoksattu. Sittenkin tällaisessa tasaisessa menossa on haittansa, mieli turtuu ja väkisten pakkaa sielu karkailemaan joutavanpäiväisiin.
Nyt on tauon paikka. Tuulta ei juurikaan. Jälki erottuu muutaman kymmenen metriä selkeänä, silmiä sirhottamalla, sitten haihtuen vähitellen. Viilekkeet auki. Riippi pois ahkion päälle ja miehen rummakko laskeutuu koko koreuden päälle ja katsoo siintävää vastarantaa parinkilometrin päässä.
Vartin kenties tuijottaa, humeetti tyyten muissa maisemissa, kokonaan ulkona mustanpuhuvasta inimis-kokonaisuudesta. Kun sitten palaa takaisin, hartiat oikein kohahtavat ja kuulee selvästi kun ilmavirta sihisee hampaiden läpi ulkomaailmaan.
Käsi taputtelee reisitaskua, sitten toista. Löytää hakemansa. Mukana nousee massi ja mustaksi palanut kiverä. Tulitikkuaski ja piipputyökalu. Massin raksi sujahtaa sormen yli ja piipputyökalun raksi toisen.
Lataamiseen ei tarvita keskittymistä. Katse voi sillä aikaa huoletta huilata vaikka läntisellä taivaan puolella kaartelevaa korppiparia tutkaillen. Käsi ajattelee ja suorittaa itsenäisesti lataukseen kuuluvat suoritteet. Järjestyksessä. Oikeassa järjestyksessä aina.
Sitten kun operaatio on suoritettu, kohottaa koukkua niin, etä siihen voi tarttua suipistetuin huulin ja ryhtyä.
Toisella kertaa noustessaan käsi tuo tulta ja huulet tarrautuvat varteen tiukasti. Posket painuvat lommolle jotta imua saadaan aikaiseksi.
Sitten jo löysätään, ahavoitunut suupieli raottuu, alkaa tursuamaan savua kahtapuolta kiverää vartta. Hyvin lähtee vetämään. Se on rutiinia. Muutama painallus piipputyökalulla ja se on siinä.
Tauko. Hiljaisuus. Tyven. Kohouma jolla istua. Näkyvyys joka suuntaan hyvä. Piippu hyvässä latingissa eikä mihenkään välttämätöntä kiirua, kuhan vaan. Ajoittainen sinisen pilven möyhähdys jonka ympäröivä avaruus laimentaa hopulla.
Sielu karkaa sen siliän tien, pujahtaa samasta raosta sinisen savun kera. Lempoako tuota toppuuttelemaan kun kerta menohaluja on mokomalla veijarilla. Kaipa se sieltä mierosta palaillee kun tästä nousen kopistamaan koukkua.
Ja aikamoistapa haipakkata se osaa entää. Pian on jo kyläkaupan atmosfäärissä vilkuilemassa iltapäivälehtien lööppejä. Ei osaa päättää, tarttuako vai ei. Pyrähtää ja pian on ehättänyt neljänkymmenen vuoden päähän nuoruuteen. Hulvattomaan aikaan, jolloin kaikki ajatukset olivat väliin niin kepeitä, etä kantapäät töin tuskin ylettyivät viiltämään maata. Vaan ei se lempo kovin kauaa malta sielläkään viivähtää kun jo palaa täyttä häkää nykyhetkeen. Yrittää kaartaa vauhdissa politiikan ohitse, mutta arviointi pettää ja se törmää päätä pahkaa peruslakiongelmaan.
Eipä siinä auta seli-selitellä mitään. Perustuslakiongelmaa on suun ja korvain täydeltä. Vaikkei ongelma ole itse laki vaan se, millä konstilla laki kierretään.
Se on inimisen ikuinen ongelma. Jokainen haluaa kiertää lain rikkomatta sitä. Luoville ratkaisuille on kysyntää.
Taivaanpiirille ilmestyy etelänpuolelle punertava juova. Viimeiset savut nousevat mutkaa myöten korahtaen. Niistä nautitaan perinpohjaisesti ennen ulospuhaltamista. Käsi tarttuu koppaan. Se kopautetaan saappaan varteen ja sujautetaan samaan reisitaskuun mistä se oli kotoisin.
Miehen rohmu nousee, ojentautuu suoraksi ja nappaa sitten rensseleistä riipin ja pyöräyttää sen selkäänsä.
Sitaisee viilekkeet rinnan päältä ja ottaa porkat rukkaskouriinsa. Lähtee sivakoimaan järven selkää.
Saksalais-ranskalainen välipala saa nyt jäädä toisten pureskeltavaksi. Tässä on tähellisempääkin tekemistä kuin €uron pelastus.
Rannalla olija seuraa sinnikkästi kun kärpäsen paska häipyy vähitellen kokonaan näköpiiristä. Sulautuu valkoiseen jota näillä leveysasteilla piisaa yllin kyllin. Kääntyy sitten lopulta katselija ja kamuaa ranta-ahteelle. Mustan Audin kuljettaja nousee autosta ja kiiruhtaa avaamaan takaoven.
Vakavailmeinen, ulsteritta rannalla haikaillut mies, puistattaa itseään - karistaa vilun, nyökkää kuljettajalle ja kumartuu sisään lämpimään Audiin. Kurkottaa keskikonsolin päältä siihen jättämänsä vastuullisuuden naamarin ja pujottaa sen kasvoilleen
Antaa kuljettajalle osoitteen.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi